Uusi elämä työharjoittelun ansiosta?

Mitä kaikkea siellä sairaalassa opinkaan kaikkien käytännön juttujen lisäksi, tässäpä hieman infoa asiasta! (Tuntuu ihan oudolta puhua näistä, kun oon ollut sieltä pois JO 2 viikkoa. No joka tapauksessa, muistan kyllä mitä olen oppinut! :D)

* Ennen harjoittelua: Kuvittelin, että kaikki mummot ja papat ovat tylsiä ja kärttyisiä vanhuksia, jotka ovat aivan masentuneita ja makaavat vain päivät pitkät sängyssä kun ei ole muutakaan tekemistä. Ajattelin, etten missään nimessä jaksa sitten valmistuttuani työskennellä vanhustyössä. Jälkeen harjoittelun: Vanhukset ovat aivan hirvittävän mielenkiintoisia ihmisiä, koska he ovat kokeneet kaikkea jännää ja heidän juttujaan on todella hauska kuunnella! Ja suurin osa heistä on kyllä todella elämäniloista ja mukavaa porukkaa, eivätkä he todellakaan haluaisi omasta tahdostaan maata sängyssä koko päivää. Tietenkin myös yksinäisiä ja masentuneitakin vanhuksia löytyy, mikä on tosi kurja juttu. :/

* Ennen: Suhtautumiseni tiettyihin ihmisryhmiin, kuten romaneihin, oli vähän huononpuoleinen. Romanit muka aina vain tappelevat ja elävät ihan outoa elämäänsä. Ehkä jopa hieman pelkäsin heitä... Älkää nyt sentään ihan rasistina minua pitäkö. Jälkeen: Kadun kaikkia puheitani ärsyttävistä romaneista! Huomasin, että hekin ovat aivan tavallisia ihmisiä, ja kaikki romanit jotka minä tapasin, olivat todella mukavia. Aina tervehtivät käytävällä ja toisinaan jäivät juttelemaankin. Kertaakaan en kuullut heidän edes korottavan ääntään kenellekään.

* Ennen: Luonteeni oli vähän sellainen, että kaikki piti osata heti, en halunnut kysyä neuvoa keneltäkään vaan tehdä itse kaiken, pelkäsin ihan hirveästi mokaamista jne. Jälkeen: Olen alkanut ajatella, että mokaaminen on pelkästään positiivinen asia. Opin "mokien" kautta kaikenlaista mitä en olisi varmaan ikinä oppinutkaan ellen olisi mokannut. Oli myös kivaa, kun kukaan ei edes olettanut minun osaavan mitään, niin sain olla sitten ihan luvan kanssa "tyhmä". Eikä maailma suinkaan kaatunut kysyessäni apua joltain. Olen oppinut olemaan tyhmä jeijeijei.

* Olen tullut itsevarmemmaksi, rohkeammaksi, puheliaammaksi... Olen hieman ujo, mutta sairaalassa huomasin että ihmiset on ihmisiä eikä yhtään sen enempää. Elämää ei kannata tuhlata pohtimiseen, että mitä muut ihmiset minusta ajattelevat.

* Olen nyt paljon kiinnostuneempi terveysasioista, lehdistä luen innolla kaikki terveydenhuoltoa koskevat jutut jne. Kävinpä myös kerran äitini kanssa hyvinkin sivistävän keskustelun lääkkeistä!

* Olen oppinut arvostamaan terveyttä, sairaalassa olisi hirveää olla potilaana!! Varsinkin silloin, jos ei pystyisi vaikka kävelemään tai käymään itsenäisesti vessassa ja suihkussa. Olen myös kiinnittänyt enemmän huomiota ihmisten elintapoihin, kuten näihin:

• Alkoholi ajaa ihmiset rapakuntoon. Hirveästä kännäämisestä saa vain tolkuttoman määrän sairauksia, kunto ja ulkonäkö huononee, elämä menee päin prinkkalaa...Ja alkoholin kanssa läträtessä voi sattua tietenkin vaikka mitä.


• Terveellinen ruokavalio ja riittävä liikunta on tosi tärkeää. Muuten lihoo ihan lylleröksi, saa n. miljoona eri sairautta ja muuttuu avuttomaksi vanhukseksi nopeammin. Minä olen muuten päättänyt olla tulematta koskaan vanhaksi.


• Varsinkin näin talviaikaan kannattaa todella olla varovainen tuolla liikenteessä. Liukkaiden aikaan kannattaa ehkä harkita lähteekö ajamaan pyörällä (tai jos lähtee niin ainakin pitää kypärän päässä!) ja kuinka kovaa sillä autolla kannattaa oikein huristaa.
  

Jos jotain mietityttää, kannattaako käyttää työkkärin työharjoittelumahdollisuus hyväksi ennen kuin lähtee opiskelemaan, vastaukseni on KYLLÄ! Tuolla sai kyllä todella hyvän kuvan siitä, minkälaista sairaanhoitajan työ voi olla. Riippuu tietenkin, mihin suuntautuu, mutta itse ainakin tykkäsin juuri tuosta osastosta hyvinkin paljon! En kuitenkaan voi varmaksi tietää, onko se minulle se paras vaihtoehto, kun en ole vielä mitään muuta kokeillut... Hyvät ihmiset, jos vähänkään epäröitte alavalintaanne, menkää työkkärin puheille ja yrittäkää järjestää itsellenne työpaikka harjoittelijana! (Onnistuu tosin vain silloin jos olet työtön alle 25v. eikä sinulla ole ammatillista koulutusta kyseiselle alalle...) Minä löysin työharjoittelun kautta unelma-alani, enkä enää epäröi ollenkaan etteikö hoitotyö olisi mun juttu.

Blogini hiljenee varmaan nyt tämän vuoden puolella aikalailla, kun puuhailen niin kiireellä joulujuttuja ja yritän rentoutua kunnolla, jotta sitten tammikuussa pääsen aloittamaan uudella energialla lähihoitajaopiskelut! 7.1. alkaa koulu, ja odotan oikeasti jo tosi paljon että pääsen sinne! En varmaan enää edes muista, kuinka koulussa opiskellaan... Jos mieleeni tulee jotain mukavaa kirjoiteltavaa tänne, niin sitten varmasti kirjoittelenkin jo ennen tammikuuta. Jos ei, niin... MUKAVAA JOULUA ja TERVETTÄ UUTTA VUOTTA 2010 kaikille blogini lukijoille!

Kuva

Lääkärit on aina miehiä

No eipäs olekaan. Eilisessä postauksessani esitin hurjan arvoituksen tähän asiaan liittyen:

"Isä ja poika joutuivat auto-onnettomuuteen. Heidät kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan, jossa poika joutui leikattavaksi. Leikkaussalissa kirurgi huudahti: "Voi, poikani!"

Kuinka tämä on mahdollista?"

Suurin osa ihmisistä ei keksi ratkaisua heti tuosta noin vain, enkä keksinyt minäkään kun tämä arvoitus minulle pari viikkoa takaperin esitettiin. Vastaus on siis niinkin helppo, että kirurgi on pojan äiti. Katri uskaltautui paljastamaan oikean vastauksen.

Voin esittää aivan omakohtaisen kertomuksen tähän asiaan, että kaikki olettavat lääkärien olevan aina miehiä. Työharjoitteluni aikana yhtenä kauniina päivänä ollessani lääkärinkierrolla mukana, eräs naislääkäri oli kiertämässä yhden vanhan rouvan kohdalla. Hän alkoi siinä sitten jutella rouvan kanssa vaikkapa hänen kätensä murtuman tilanteesta (en enää muista mitä paikkaa rouvalla oikeasti kolotti). Kun lääkäri oli siirtymässä seuraavan potilaan kohdalle, rouva kysyi: "Tuleeko tähän kohta joku lääkäri katsomaan tätä kättä?" Siitä seurasi tietenkin pieni naurunremakka paikalla olijoiden kesken, kun rouvalle selitettiin että tämä nainen tässä on lääkäri.

Kun lääkärien oletetaan olevan aina miehiä, oletetaanko hoitajien sitten olevan aina naisia? No, ainakin hoitajista suurin osa on juuri naisia. Kyllä minun osastollani oli jopa 1 mieshoitaja. Ei kai tämä jako johdu siitä, että naisten ei oleteta olevan tarpeeksi fiksuja lääkäreiksi, joten he joutuvat sitten tyytymään hoitajien virkaan? Ja eikös se juuri niin ennen vanhaan mennyt, että naiset hoitivat lapset, tekivät ruoan ja pitivät talon kunnossa, kun miehet taas tekivät "vaativampia" hommia. Minä en kyllä edes haluaisi lääkäriksi, koska siinä työssä olisi ihan liikaa vastuuta. En varmaan näillä aivoilla pääsisi lääkäriksi edes opiskelemaan.

Lääkäreitä arvostetaan enemmän kuin hoitajia, sen huomasin itsekin tuolla sairaalassa työskennellessäni. Jos joku lääkäri valitti jostain tietokoneongelmasta, heti oltiin soittamassa korjausmiehelle. Jos taas jollain hoitajalla oli ongelmian tietokoneen kanssa, siitä sai kyllä sanoa monelle eri ihmiselle ennen kuin kukaan alkoi minnekään soittamaan. Kyllähän sitä varmasti vanhemmat kertoisivat tuttavilleen mieluummin, että "Meidän tyttö se opiskelee lääkäriksi!" kuin että hän opiskeleekin hoitajaksi. Olipa kuulemma eräs sukulaistätini jopa ohjeistanut tyttöään ammatinvalinnassa näin: "Kaikkee muuta voit ruveta tekemään, mutta hoitoalan unohdat kokonaan!"

Voin olla outo, kun sanon näin, mutta minä jätän mielelläni lääkäreiden työt muille ja itse aion ruveta hyväksi hoitajaksi, riippumatta palkasta ja työn raskaudesta! Jos se oikeasti on sitä mitä haluan tehdä, niin sitähän sitten myös teen.

Kuva.

Arvoitus

Isä ja poika joutuivat auto-onnettomuuteen. Heidät kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan, jossa poika joutui leikattavaksi. Leikkaussalissa kirurgi huudahti: "Voi, poikani!"
Kuinka tämä on mahdollista?

Paljastan vastauksen vasta sitten, kun joku on ensin jättänyt oikean vastauksen kommenttiboxiin! Joten pohtikaa ja kertokaa villejä veikkauksia tästä hurjasta arvoituksesta.

61. työharjoittelupäiväni

Tänäänpä loppui sitten työt, 61 päivää vietin sairaalassa harjoittelussa. Ja kaikkeahan sitä tuli opittua, en edes yritä listata tähän kaikkea. Joskus myöhemmin voin ehkä kirjoittaa postauksen aiheesta "Kuinka työharjoittelu muutti elämäni", se muutti sitä nimittäin aika paljonkin. En voi kieltää, etteikö olisi mukavaa aloittaa lomaa, mutta kun viimeiset kolme kuukautta olen tuolla sairaalassa viitenä päivänä viikossa häärinyt, niin kyllä elämä nyt hieman tyhjältä varmasti tulee tuntumaan kun ei ole mitään aktiviteettia päivisin. Täältä voi lukea ensimmäisen harjoittelupäiväni tunnelmia.

Vein töihin tänään keksiä ja kortin kiitokseksi, ja kaikki olivat ihan että "Ai viimeistäkö nyt viedään?" ja "Mitä meet nyt sit opiskelemaan?" Voi että kun tykkäsin niin kovin olla tuolla! Kaikki toivottelivat hyvää jatkoa kun lähdin, ja kuulemma mun pitää mennä sitten välillä käymään ja kertomaan kuinka opiskelu sujuu. Varmasti haluan vielä mennä käymään tuolla! Joitain ihmisiä tulee oikeasti ikävä, kurjaa jos ei enää näe niitäkään. KAMALAA.

Viikonlopun aikana koko osasto oli muuttunut ihan kuin joulukyläksi, kynttelikköjä oli varmaan jokaisessa ikkunassa ja jouluiset pöytäliinat yms. oli kaivettu kaappien perukoilta esiin. Kuusta ei vielä näkynyt, ja olisin kyllä halunnut olla mukana koristelemassa sitä sitten aikanaan, mutta kaikkea ei voi saada. :D Tänään purin lähes koko päivän varastotavaroita kaappeihin, ja olen aika ylpeä itsestäni, sillä tiesin _jokaisen_ tavaran sijainnin, jestas sentään. Ei tarvinnut kysellä koko ajan että minnekäs tämä ja tämä sitten viedään. Kuljetin myös läjän kynttelikköjä korjattavaksi ja autoin yhden papan vuodepesuissa.


Jäi niin hyvät muistot tuosta paikasta. <3

Kuva.

Tänään kävin myös jonottamassa työkkärissä ja ilmoittamassa harjoitteluni loppumisesta sekä k0ulun aloittamisesta tammikuussa. Valitin myös hieman Kelan touhuista, kun en ole saanut työmarkkinatukea sitten lokakuun. >:( Murrr.

Sähköpostiini oli tupsahtanut tänään pääsykoepalautetta sh-valintakokeista. Kesällä tilasin maksullisen palautteen niistä kokeista, mutta nyt en jaksa sitä tehdä. Ilmaisestakin palautteesta sain jonkinlaisen käsityksen kuinka valintakokeet sujuivat. Pisteeni nousivat sekä päättelykyky- että sosiaalisten taitojen osioissa yhteensä 4 pisteen verran, mikä on tosi jees juttu. MUTTA. Motivaatiopisteeni (eli psykologin haastattelusta saamani pointsit) LASKIVAT kahdella pisteellä! WHAT?! Kiva hei tietää että tuo työharjoittelu on nyt vissiin sitten laskenut motivaatiotani! Tein näköjään elämäni mokan mennessäni sinne harjoitteluun. Voi elämänkevät. Ehkä sitten en vain antanut yhtä hyvää kuvaa itsestäni kuin edellisissä kokeissa tai sitten se haastattelija vain oli tiukempi. Argh. Eipä se kyllä olisi mihinkään vaikuttanut vaikka motivaatiopisteet olisivat samana pysyneet, mutta jos nekin olisivat nousseet edellisestä pari pistettä, niin arvatkaa kuka olisi päässyt kouluun...........

Pyörätuoli

Kuva

Voi niitä lukemattomia kertoja, kun olen taistellut pyörätuolin anatomian kanssa. Ikinä eivät kaikki osat toimi kunnolla, milloin jökkää jalkatuki ja milloin toinen rengas on tyhjä. Erilaisia virityksiä on tullut kokeiltua, kun potilaan vaikkapa jalka on täytynyt pitää kohoasennossa, mutta jalkatuet eivät ole olleet yhteistyökykyisiä. Olen ymmärtänyt miksi pääsykokeissa testattiin myös luovuutta, sitähän tarvitsee ihan hirmuisesti hoitotyössä!

Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa pääsin työntämään potilasta pyörätuolilla ja olin aivan hermona. :D Nyt pyörätuolista on jo tullut lähes ylin ystäväni. Välillä olen haeskellut osastomme pyörätuoleja toiselta puolelta sairaalaa, kun ambulanssimiehet ja potilaskuljettajat eivät ole muistaneet tai no jaksaneet kärrätä niitä takaisin osastollemme.

Olen kokenut ilonhetkiä pyörätuolin parissa, kun potilas joka on maannut monta päivää sängyssä, on vihdoin päässyt istumaan pyörätuoliin ja päässyt huoneen toisellekin puolelle maistelemaan ja haistelemaan sairaalaelämää. Yksikin mummo oli aivan ihmeissään nähdessään kunnolla ulos!

Tänään osuin pyörätuolin kanssa sopivasti paikalle, kun keskellä käytävää oli erästä potilasta alkanut huimata. Hän pääsikin sitten istahtamaan pyörätuolilleni hengähtämään. Tänään tuli myös vähän harhailtua ympäri sairaalaa...taas. Minun piti palauttaa osastollemme unohtunut pyörätuoli os. 6:lle, ja luulin tietäväni missä kyseinen osasto on. No ei se tainnut ollakaan ihan siellä missä luulin ja päätin parkkeerata pyörätuolin seinän viereen siksi aikaa kun ensin etsin sen kyseisen osaston käsiini. Kuljin piiitkää käytävää edestakaisin mutta en vain löytänyt osastoa number 6. Lopulta päätin palata pyörätuolini luo, ja samassa havaitsinkin jonkin isän työntävän poikaansa minun hylkäämässä pyörätuolissani! Mitä tästä opimme? Älä hylkää pyörätuolia minne tahansa tai et nää sitä ehkä enää ikinä. :( Minä onneksi näin, mutta en viitsinyt varastaa sitä tuolia pikkupojan alta, joten annoin heidän jatkaa matkaansa minne ikinä menivätkään. Ja osasto 6:n sijainti on edelleen mysteeri.

Loppuun vielä yksi ei-pyörätuoli-asia: Eilen sain kunnian nauttia tango-serenadeista, kun eräs mies innostui hieman laulelemaan minulle.....kuuntelin varmaan tunnin hänen laulujaan. :D

Surkuttaa

Surkuttaa se, että en päässyt sh-kouluun ja pääsin lh-kouluun enkä tiedä haluanko sinne. Tavallaan haluan kyllä kovastikin, odotan oikeastaan jo että pääsen sinne opiskelemaan kaikkia kivoja juttuja! Silti jokin mättää. Välillä aina iskee tajuntaan, että en vieläkään päässyt sairaanhoitajaksi ja voi sitä ahdistusta. Onneksi nyt parin päivän aikana olen tajunnut jopa sen, että oli sekin saavutus päästä lähihoitajaksi. Olen saanut niin paljon onnitteluja että jee.

Surkuttaa myös se, että kohta loppuu harjoittelu sairaalassa. Enää 3 työpäivää jäljellä. Yyh, en kestä. Olisinhan voinut jatkaa siellä vielä joulukuunkin, mutta tarvitsen kyllä myös lomaa. En ole ollut ikinä missään töissä noin kauaa putkeen, 3kk. En varmana aio jatkossakaan olla noinkaan kauaa missään, jos niihin paikkoihin kiintyy noin pahasti että on oikeasti tippa linssissä lähdössä sieltä pois. Musta tulee pätkätyöläinen, joka tekee parin viikon sijaisuuksia. ;( Kurjaa.

Surkuttaa myös työkkärin ja Kelan touhut, voi elämänkevät haluan työmarkkinatukeni!!! Kai minun on nyt palkkani saatava vaikka yhden päivän olinkin jossain kuusessa lomamatkalla?!

Surkuttaa niin paljon etten jaksa tyrkätä tähän sellaista söpöä masentuneen pandan kuvaa.

2 kirjettä

1. kirje ao:sta: Sinut on valittu opiskelemaan sosiaali- ja terveysalan perustutkintoa, lähihoitaja. Onnea!

2. kirje AMK:sta: Tylyt tiedot, pelkkiä numeroita jotka kertoivat sen, etten päässyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi.

Niin siinä sitten kävi, ei minusta tule vieläkään sairaanhoitajaa. Vaikka olin kyllä varautunut tähän, silti se kirpaisee. Pitäisi vissiin olla nyt tosi iloinen, että pääsin edes lähihoitajaksi, mutta en kyllä voi sanoa olevani tippaakaan iloisella tuulella nyt. Tai ehkä pikkuisen olen, jossain syvällä sisimmässäni.

Sh-valintakokeista sain pisteitä 1. hakutoiveeseen 66 ja muihin kouluihin 61. Voi kumpa olisin laittanut 2. hakutoiveen ykköseksi, olisin nimittäin silloin päässyt sinne kouluun. Miksimiksimiksi en laittanut sitä ekaksi toiveeksi??! Hyppisin tällä hetkellä tasajalkaa jos olisin ollut niin fiksu silloin pari kuukautta sitten. Niisk. No jos jotain positiivista voin sanoa nuista pistemääristäni, niin paransin sentään muutaman pisteen viime kerrasta.

Lähihoitajaksi minulla oli pisteitä 25 ja se riitti viemään minut aika reippaasti sinne kouluun sisään. Valintakokeista sain asteikolla 1-10 numeroksi 8. Eipä tuosta koulusta varmaan haittaakaan ole, tällä hetkellä vaan ärsyttää niin suunnattomasti että joudun mätänemään siellä enkä päässyt sairaanhoitajaksi, sinne kun olen kuitenkin vielä jonain päivänä menossa. Eikä minulla oikeasti ole mitään lähihoitajia vastaan, ihanaa työtä sekin varmasti on!

Joo yritän koota itseni tässä piakkoin ja yritän suhtautua positiivisesti opiskelun aloittamiseen tammikuun 7. päivä. Pitää ensin vähän sulatella... Työharjoittelun ajattelin lopettaa sitten viikon päästä, 30.11., jotta saan vähän lomaillakin. Huomenna pitää varmaan ilmoittaa nämä karmeat uutiset osastonhoitajalle.

Töissä sain tänään kunnian päästä ensiapuun seuraamaan pleuradreenin (kirjoitinkohan oikein..?) laittoa. Joku putki tökättiin potilaan keuhkoon ja sieltä imettiin jotain törkyä ulos. Oli ihanaa nähdä sellaista uutta kivaa! Tosin potilaana ei olisi ollut kivaa... Sain sitten kuulla potilaalta että olin hänen suojelusenkelinsä siinä tilanteessa, kiitosta vaan. :D

Plussaa vai miinusta?

Listasinpa tähän hieman asioita, jotka ovat hyvää ja huonoa sairaanhoitajaksi ja lähihoitajaksi pääsemisessä tänä syksynä. Uskokaa tai älkää, myös lähihoitajaksi pääsemisessä on minulle hyvät puolensa.

Sairaanhoitaja

+++ Tätä minä haluan ihan aikuisten oikeesti opiskella!!!

+Motivaatio 10

+ Voin sanoa opiskelevani ammattikorkeakoulussa, uuuhh..

+ Pääsen muuttamaan pois kotoa=itsenäinen elämä

+ Uusi elämä uudessa kaupungissa

+/- En tunne ketään tulevasta koulustani [ei kun oho tunnenpas, jos pääsen 1.hakutoivekouluun, mutta eivät kyllä ole minulle mitään ylimpiä ystäviä....]

-Rahaa kuluu varmasti paljon

-Pitkä välimatka oikeeseen kotiin ja tuttujen luo

Lähihoitaja

+ Ammattinimikkeestä huolimatta saisin opiskella hoitoalaa, parempi sekin kuin kotona lojuminen

+ Koulu kestää vain 2 vuotta yo-pohjalta

+ Ei tarvitse muuttaa pois tuttujen ja kavereiden luota

+ Minulla on koulussa jo vähän kavereita ja tuttuja

+/- Saan asua kotona=säästyy rahaa

-Ala ei vaan sykähdytä, ei esim. kiinnosta mennä harjoitteluun minnekään vaikka päiväkotiin

- Amikseen lukion jälkeen, blaah

- Motivaationi on pyöreä nolla (no on se oikeesti vähän korkeampi...)

Ensi viikolla sitten tuloksia varmaankin saapuu :S Olen menettänyt jo lähes kaiken toivoni päästä sairaanhoitajaksi, mietin vain koko ajan että mitä oikein menin pääsykokeissa vastaamaan ja voi argh. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt vastata noin miljoonaan kysymykseen erilailla kuin mitä vastasin....... Jos en pääse lähihoitajaksikaan, voin sanoa että maailmani romahtaa ja muutan johonkin puskaan elämään erakkona.

Sitten vielä Kela on katkaissut työmarkkinatukeni maksamisen, koska olin lokakuussa yhden päivän "omalla lomalla" työharjoittelusta. Työkkärin mukaan juuri niin minun täytyikin ilmoittaa Kelaan, kun olin yhden päivän reissussa. Eivät maininneet sitten että se pikku ilmoitus johtaisi tällaiseen ihme selvittelyyn että saanko nyt siitä lomapäivästäni työmarkkinatuen! En minä tarvitse siitä päivästä mitään palkkaa, mutta maksakaa nyt niistä muista päivistä sentään se tuki. Voi argh.

Ärsyyntyneisyysprosentti 100

Ainut positiivinen asia tässä päivässä on ollut se, että sain tietää pääseväni ylihuomenna omalle osastolleni takaisin! Huomenna iltapäivällä muutetaan sinne, jess elämäni on pelastettu. Tuo ortopedian osastolla hääriminen kestikin minun osaltani siis vain 4 päivää, ja jo nyt olen menettänyt hermoni siellä. Tässäpä syitä miksi minua ärsyttää siellä suunnattomasti:

* Kukaan ei tiedä kuka olen, ja tästä syystä minulla on siellä erittäin tylsää! Jos minä jotain inhoan niin tylsyyttä! Voisin tietenkin itse mennä esittelemään itseni kaikille, mutta esittelepä siinä sitten itsesi kun en itsekään tiedä kuka siellä osastolla on vaikka hoitaja, sairaala-apulainen tai sihteeri. Tai ehkä olen yksinkertaisesti vain liian laiska, olen selittänyt toimenkuvani tähän mennessä noin viidelle sadalle ihmiselle enkä oikeasti jaksa enää. "Moi olen Pirkko-Martta-Irmeli ja olen harjoittelija enkä osaa mitään, haluaisitko kuitenkin apua?"

* Tänään ruokatauolla kuuntelin sivukorvalla ortopedian osaston sihteerien juttuja, ja he aivan tyynesti mollasivat meidän osastomme sihteeriä ja muutakin osastomme toimintaa. Jos siinä samassa huoneessa olisi ollut joku "oikea" työntekijä osastoltamme, eivät he olisi varmasti puhuneet sellaisia. Teki mieli huutaa, että "Hei haloo minä kyllä kuulen teidän jutut ja mollaatte juuri nyt minun osastoani!!" Mutta minähän olen vain harjoittelija, ei minusta kannata välittää. Tietenkin eri osastojen ihmisten välillä voi olla henkilökohtaisia riitoja yms. mutta tuo sihteeri josta he puhuivat p*skaa, on kyllä niin sympaattinen henkilö ja aina ollut minullekin niin kiva, etten ymmärrä mitä pahaa hän muka on noille kollegoilleen tehnyt??

* Minulta, harjoittelijalta, saa viedä tuolin alta heti kun joku vähänkin ylempiarvoinen työntekijä on ilman tuolia (silläkin perusteella ettei minulla varsinaisesti ollut mitään syytä istua sillä tuolilla, oli vain tylsää taas vaihteeksi. Huom! Vapaita tuolejakin kyllä löytyi mutta tämä henkilö päätti sitten ottaa minun tuolini.) Anteeksi nyt vain, mutta ärsytti aivan suunnattomasti joutua tuolittomaksi! :-(

* Ihmiset luulevat, että olen jotenkin niin lyllerö etten jaksa tehdä töitäni! Tarkoitan sitä, että tänään osastonhoitaja passitti minut ensin viemään jonkun laitteen POS:siin, ja heti sen jälkeen jonkun toisen laitteen naistentautien osastolle: "Voi anteeks sä saat koko ajan hommia, mut ootko niin kiltti ja viet vielä tänkin hökötyksen sinne ja tänne." Hei oikeesti, toihan on just mun työnkuva! Kuljetella kaikkia tavaroita paikasta toiseen ja minun puolestani minulle voi antaa noita juttuja tehtäväks vaikka koko ajan, se on just kivaa kuljeskella ympäri sairaalaa! Ainakin kivempaa kuin istua paikallaan tekemättä mitään.

* Tänään yksi tuttuni sairaalassa huijasi minua, että oli jo saanut tietää pääsikö opiskelemaan lähihoitajaksi. Olin ihan wtf, et oo tosissas?!?!?! No ei ollut onneksi, mutta kyllä ärsytti kun tuolla lailla pelotellaan! :D

* Sikainfluenssa. En. Oikeasti. Jaksa. Kuulla. Siitä. Enää. Sanaakaan.

Nyt lähden lenkille purkamaan ärtyneisyyttäni, see ya!

Orpo olo

Tänään oli kieltämättä hieman orpo olo uudella osastolla, jonne osastomme perjantaina väliaikaisesti siirtyi. Oli niin paljon uusia kasvoja, uusia järjestelyitä ja uusia huoneita, että olin ihan päästäni pyörällä. Koko päivä oli yhtä sähläystä, ei pelkästään minulta vaan varmasti suurimmalta osalta henkilökunnasta. Tänään sain myös tietää, että koko hemmetin järjestely tapahtui vain sen takia, että infektio-osastolla on pulaa henkilökunnasta sikainfluenssan takia ja meidän osastolta piti lähteä sinne porukkaa töihin.

Perjantaina osastoamme vielä tarvittiin sikainfluenssapotilaiden hoitoon, kun potilaita muka tulisi viikonloppuna niin paljon. Tänään koko osasto oli kuitenkin aivan tyhjillään, eikä siellä varmasti viikonloppunakaan ketään ollut. Kävin siellä tänään hakemassa sidoksia ja tyhjentämässä pari kansiota (jeii sain ilmaiseksi 5 peruskansiota ja kaupan päälle vielä ison läjän muovitaskujakin!) ja koko osasto oli niin hiljainen ja pimeä, että harkitsin jo majoittautuvani yhteen huoneeseen nukkumaan.

Äääw haluan takaisin ex-osastolleni, jossa osasin tehdäkin jotain! Tänään en osannut tehdä mitään. No okei, hain kyllä niitä sidoksia ex-osastoltani, tyhjensin kansioita, olin apuna haavanhoidossa, petasin sängyn, otin yhdeltä potilaalta verenpaineen, kuumeen ja saturaation sekä täytin kertakäyttöhanskatelineitä. Ja sitten olin mukana lääkärinkierrolla ja söin, hah. :D Päivä meni kyllä tosi nopeasti kaikesta huolimatta, aivan yllätyin.

Kuva täältä.

PS. En tiedä miksi olen yhtäkkiä tullut niin tunteelliseksi omaa osastoani kohtaan. Koittakaa kestää "Yyh haluun takasin omalle osastolle!" -postauksiani.

PPS. Olin eilen taas lapsenvahtihommissa, oli ihanaa. Aluksi 2-vuotias hoitolapseni vain huusi täyttä kurkkua kun ei halunnut äidin ja isin lähtevän minnekään, mutta lopulta meillä oli superkivaa ja tehtiin ehkä maailman hienoin lumiukko!

PPPS. Viime yönä en saanut unta, kun aloin stressaamaan kouluun pääsystä. Tulokset tulee parin viikon sisällä, mutta miksi sitä pitää alkaa murehtimaan keskellä yötä??

PPPPS. Nyt voi liittyä lukijaksi --->

PPPPPS. Olen ihastunut. Yhteen poikaan sairaalassa. Me moikkaillaan aina, hih :))

Lähtö tuli

Niin siinä sitten kävi. Kiitos sikainfluenssan, osastomme suljettiin tänään pandemiakäyttöön. Potilaat siirrettiin toiselle osastolle, ja sinne minäkin sitten maanantaina suuntaan. Ei ei en tykkää. Saattoi nimittäin olla tänään sitten viimeinen kerta kun tuolla rakkaalla "alkuperäisellä" osastollani olin. En tiedä kauanko toisella osastolla (okei, paljastan nyt että ortopedian osastolla tulen häärimään) olemme, joten joudunko oikeasti viettämään viimeiset viikkoni jollain ihan tuntemattomalla osastolla?? :( Minullahan on harjoittelua tiedossa näillä näkymin marraskuun loppuun, ja olen ajatellut että jos pääsen opiskelemaan niin lopetan myös silloin.

Tänään vasta huomasin, kuinka kiintynyt tuohon "kotiosastooni" ja niihin ihmisiin olenkaan. En tiedä tulenko kaikkia työkavereitanikaan enää näkemään, osa kun joutuu lähtemään infektio-osastolle töihin. Tänään juotiin munkkikahvit porukalla (vaikka minä en kahvia juo) osaston sulun takia, ja joku totesi että kun takaisin tullaan niin sitten pidetään kunnon juhlat. Mutta mutta mutta mitäs jos minä en enää silloin ole siellä?! Nyyh. Kaikki ovat ottaneet minut niin ihanan hyvin siellä menoon mukaan, vaikka olenkin pelkkä harjoittelija joka ei osaa mitään. Siellä on niin ihana ryhmähenki.

Kotiosastollani koin kuitenkin ensimmäistä kertaa sairaalamaailman ihmeet, ja se on oikeasti ihan hirveän kurjaa jos en enää sinne pääse. Onhan osastonvaihdossa tietenkin myös hyviä puolia: tulee vähän vaihtelua työpäiviin ja pääsee tutustumaan myös toisen osaston toimintaan. Enpä olisi harjoittelua aloittaessani arvannut, että pääsisin jopa kahteen osastoon tutustumaan ja että tulisin niin hirveästi kaipaamaan ainakin toista niistä. Yhyhyy.

Tänään ja eilen sain kunnian vierailla POS:ssa viemässä ja hakemassa tavaraa. Eilen en edes tiennyt mikä lyhenne tuo on, mutta tänään selvitin että se tarkoittaa Päivystys- ja infektio-osastoa. TODELLA pitkien etsintöjen ja kyselyjen jälkeen kuitenkin selvitin tieni sairaalan mutkikkaiden käytävien seasta oikeaan paikkaan. :D Vilkuilin pelokkaana ympärilleni, ettei kukaan possunuhapotilas vain pääsisi yskimään päälleni, mutta onneksi en törmännyt yhteenkään. :P

Kuva täältä. Varokaa liukkaita jäitä! Joudutte pian ortopediaan korjauttamaan luitanne.

Raskas työ ei takaa timmiä kroppaa

Sairaalassa työskentelyhän on todella raskasta hommaa, sekä fyysisesti että henkisesti. Olen huomannut, ettei työpäivän aikana kertynyt liikunta siltikään tee ihmisestä hoikkaa. Itselläni ei onneksi paino-ongelmia ole, mutta monien työkaverien olen kuullut manaavan tätä asiaa (ja krhm, olen myös huomannut heidän kärsivän pienoisista liikakiloista). Kai se on niin, että mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän myös syö.

Tietenkin liikunta on hyväksi vaikka muuten olisi kuinka epäterveelliset elämäntavat tahansa, ja olenkin ottanut tavaksi kävellä portaat ylös ja alas aina kun mahdollista. Nopean laskelman perusteella tänään ravasin töissä ylöspäin ainakin 17 kerrosta (onko mahdollista?!? Nyt aloin epäilemään matikan taitojani....on se, huhhuh..) ja vähintään saman määrän tullut alas. Viime viikolla laskin yksi päivä kuinka monta porrasta työpäivän aikana kuljin, ja tulos oli 236. Kaiken lisäksi tuo päivä oli suhtkoht rauhallinen, kävin hoitamassa vain yhden juoksevan asian. Olisi pitänyt laskea tänäänkin. Minähän olen myös ns. juoksutyttö, eli tehtäväni on hoidella kaikkia tuollaisia juoksevia asioita, kun hoitajat eivät jaksa nostaa ahteriaan penkistä.

Ennen kuin aloitin harjoittelun sairaalassa, luulin että kaikilla työntekijöillä olisi superterveelliset elämäntavat ja kaikki olisivat fyysisesti raskaan työn takia hyvässä kunnossa. Nyt olen "järkytyksekseni" joutunut toteamaan, että minä itse olen osaston työntekijöiden hoikimpia ihmisiä! Vaikka voihan hieman pulleampikin olla paremmassa kunnossa kuin langanlaiha ihminen, niin silti järkytykseni oli suuri kun tajusin että sairaalassakin ollaan ylipainoisia.

Ei päivääkään

...ilman puhetta sikainfluenssasta. Varsinkin tällä viikolla tuo kuuluisa possunuha on ollut puheenaiheiden top 1000000 -listalla sijalla number 1. Itse sain possunuharokotuksen tiistaina, ja nyt perjantaina vihdoin alkaa käsikipu hieman helpottaa. Ensin se piikittäjätäti ei tiennyt saako hän antaa minulle sitä rokotusta, kun minulla ei kuulemma ole jotain tapaturmavakuutusta, joka on kaikilla "tavallisilla" työntekijöillä ja opiskelijoilla. Noh, parin puhelun jälkeen lopulta kuitenkin sain piikin, koska olen alle 24v. (eli saisin sen joka tapauksessa jossain vaiheessa) ja työskentelen sellaisella osastolla jolle influenssapotilaita saapuu sitten kun epidemia iskee.

Rokotuksen ansiosta kärsin muutaman päivän ajan hirvittävästä väsymyksestä. Olisin varmasti nukahtanut seisaalteni jos olisin erehtynyt laittamaan silmäni kiinni. Loppuviikko töissä olikin sitten aikamoista pakkopullaa, ei oikein innostanut mikään ja toivoin vaan että pääsisin pois ja nukkumaan. Aivan kuin olisin elänyt jossain toisessa todellisuudessa! Muut lievemmät oireet, joita tuosta rokotuksesta sain, olivat pahoinvointi, ärtyneisyys sekä hikoilu ja palelu vuorotellen. Yhtenä iltana oli myös otettava burana lihassärkyjen vuoksi.

Töissä ollaankin sitten vertailtu rokotuksen tuomia oireita oikein urakalla, ja "innolla" odotellaan ensimmäistä possunuhapotilasta. Olen saanut hakea keskusvarastosta hengityssuojaimia, suojatakkeja ja -hanskoja sekä suuren määrän desinfektioaineita. Olen myös kiinnitellyt varoitus- ja ohjelappusia oviin ja seiniin, eli työt eivät minultakaan ole loppuneet possunuhan osalta.

Kuva täältä.

Muok.// Onko edes vähän kivaa, osastolla kävi Sorbact -haavasidoksen esittelijä ja jätti sinne edustuskamaksi paistinlastoja! Minäkin sain yhden, joten nyt minulla on omaan kotiin jo ikioma paistinlasta, jossa kaiken lisäksi lukee Sorbact! :D

Lapset on ihania

Kuvat täältä ja täältä.

Eilen olin piiiiitkästä aikaa lapsenvahtihommissa. Tapasin 3 kuukauden eron jälkeen viime kesän hoitolapseni, kun pääsin sinne hoitotädiksi parin tunnin ajaksi. Olen hyvin lapsirakas ihminen, ja kaikki suloiset vauvat ja muut pienet oliot saavat mut aina ihan liikuttumaan :3. Lapset ovat niin symppiksiä, kun he jaksavat iloita elämän pienistä asioista, ja kun he tepsuttavat pikkujaloillaan ympäri taloa ja sitten juoksevat suoraan syliin. Aww. Oli erittäin kannattava lastenhoitokeikka, sain kahdesta tunnista saman palkan minkä sairaalassa harjoittelusta saan hmm... 9 tunnissa. Pääsykokeissakin kerroin haluavani erikoistua (vai onko se 'suuntautua'?) lapsiin ja nuoriin. Mitään tarhatätiä musta ei kuitenkaan tule, olisi liian tylsää katsella niitä samoja lapsia päivästä toiseen. Joskus ajattelin ryhtyväni kätilöksi. Olisi aivan ihanaa saada työskennellä [toivottavasti] onnellisten äitien ja lasten kanssa.

Tänään oli ihana päivä töissä. Oli taas niitä päiviä, kun olisin voinut viettää siellä vaikka koko päivän. Sain kertoa about sadalle ihmiselle kuinka pääsykokeeni menivät (yhtä hauskaa ei ole varmasti kertoa sitten jos en pääse kouluun......) ja monet kyselivät missä oikein olin ollut viime viikolla kun mua ei näkynyt. Kiva kun on kaivattu. Yksi kaverini muuten sanoi hyvin, että: "Kyllä sun kuuluis päästä opiskelemaan tota alaa, kun se selkeesti on sun juttu." Miksi ihmeessä valitetaan, että hoitajista on pula? Siis minä olisin innoissani sinne kouluun tulossa, mutta jos ei huolita niin minkäs teet.

Tänään töissä sain mm. auttaa pesuissa, purkaa tavaroita, auttaa lonkkavaivaisten mummojen kävelyttämisessä, viedä sängyn päiväkirurgiaan... kaikkea mukavaa. Huomenna saan varmaan sikainfluenssarokotteen, hui! Saa nähdä minkälaisista oireista sitten seuraavat päivät kärsinkään...

// Olen varmaan vähän outo, kun minusta on kivaa kun osastolla on potilaita, joilla selvästi on oma tahto :D. Tänään hoidossa oli eräs todella itsepäinen mummo, joka kyllä sanoi kuinka halusi asioiden olevan. Kävin esimerkiksi kysymässä häneltä päivän aikana jotain, ja hän totesi siihen: "Minusta tuntuu että aivan kuin sinä komentaisit minua!" Minä:"Voi anteeks, en minä komenna!" Hihittelin sille mummolle loppupäivän hihihi.

Ohi, Förbi, Over

Selvisinpä sitten tämän syksyn pääsykokeista...tai valintakokeista, miten vaan.

Keskiviikkona olin lähihoitajakokeissa, joista en jaksa kovin paljon kirjoittaa. Verrattuna sairaanhoitajakokeisiin ne olivat kuitenkin jollain kummalla tavalla paljon syvällisemmät! Oli kirjallisia tehtäviä (mm. matikka- ja musteläiskätestejä, lauseentäydennystä jne.), psykologin JA opettajan haastattelut sekä ryhmätilanne. Ryhmätilannetta pelkäsin eniten, mutta meidän ryhmä olikin tosi mukava, kaikki saivat suunsa auki ja muutenkin oli kyllä positiivinen kokemus! Mitenkään ylivoimaisen vaikeata tuonne kouluun ei ole päästä, yo-pohjaisia hakijoita oli kuitenkin sen verran vähän. Opettajakin sanoi mulla olevan hyvät mahdollisuudet sinne päästä.

Kuva täältä.

Sitten sh-valintakokeisiin! Kaikille, jotka blogiani ovat vähänkään lukeneet, on varmasti tullut selväksi että sairaanhoitajaksi minä haluan, en lähihoitajaksi. Heti lh-kokeita seuraavana päivänä stressasinkin sitten sairaanhoitajakokeissa toisella puolella Suomea. Olen ilmeisesti vähän tyhmä, kun luulin etteivät valintakokeet missään nimessä ole samanlaiset kuin viime kesänä. Olin väärässä: jokaisen kysymyksen ja paperin olin tavannut vajaat 5kk sitten.

Aamupäivän kokeet perustuivat pitkälti persoonallisuuden selvittämiseen, sain mustata about 200 palluraa sen mukaan, kuinka ajattelin toimivani missäkin tilanteessa. Esimerkkikysymys 1: "Olette sopineet ystäväsi kanssa riidan. A: Annoit ystävällesi anteeksi B: Annat yleensä ystävällesi anteeksi" Vastasin A. Esimerkkikysymys 2: "Et voi rentoutua, jos työpöytäsi on sotkuinen" Vastasin että olen täysin samaa mieltä :D. Huomasin niitä testejä tehdessäni, että syyllistän aivan liikaa itseäni, kaikkiko on aina minun vikani?!

No joo, mutta persoonallisuustestien jälkeen oli vuorossa matemaattis-looginen osio, jonka suorittamiseen oli 30minuuttia aikaa. Yllätyksekseni ehdin tehdä kaikki tehtävät ihan rauhassa, vaikka kaikki tuskin oikein menivätkään. Viimeksi oli havaittavissa pientä paniikkia niitä tehdessäni... Seuraavaksi oli vuorossa luovuustestejä, piti keksiä mahdollisimman monta eri käyttötarkoitusta esimerkiksi tennismailalle tai cd-levylle. Tämäkin osio meni paremmin kuin viimeksi, keksin enemmän laadukkaampia käyttötarkoituksia. Viimeiseksi oli vuorossa kielitestit suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Ne olivat inhottavia, kun en oikein saanut pidettyä ajatuksiani kasassa, alkoi jo vähän väsyttää siinä vaiheessa... Niitä oli tunti aikaa tehdä, ja kun jäljellä oli vain 10 minuuttia, tajusin että minulla on vielä ruotsin tehtävät melkein kokonaan tekemättä! Väritin sitten paniikissa kaikki pallurat C:ksi :D. Onneksi ehdin sitten kuitenkin melkein kaikki nekin kohdat käydä läpi... Tuskinpa saan mitään järkyttävän hyviä pisteitä siitäkään osiosta, mutta ainakin merkkasin jokaiseen kohtaan jonkun vastauksen, toisin kuin viimeksi...

Kun lopulta pääsimme ulos, odottelimme reilun tunnin tietoja siitä, ketkä pääsisivät jatkoon iltapäivän psykologin haastatteluun. Vaikka viimeksikin pääsin jatkoon, niin tietenkin se jännitti jonkin verran kuinka nyt kävisi. Nimeni löytyi kuin löytyikin jatkoon päässeiden listalta, ja sain kirjoitettua nimeni jo kolmanneksi psykologin haastattelulistalle! En siis kovin kauaa ehtinyt jännittää haastattelua, ja koepäivänikin päättyi jo kahden aikoihin. Haastattelu meni hyvin, psykologi oli mukava ja juteltavaakin oli työharjoittelun ansiosta paljon enemmän kuin viimeksi. Mihinkään kovin vaikeisiin kysymyksiin en joutunut vastaamaan, toisin kuin edellisen päivän lh-kokeissa, joissa oli välillä kamalaa hiillostusta!

Vaikka kokeet tuntuivat tällä kertaa menevän paremmin kuin viimeksi, olen silti hyvin epävarma siitä pääsenkö opiskelemaan... Psykologin haastatteluissa kävi kahden koepäivän aikana n. 200 ihmistä, ja 70 pääsee sisään. En millään jaksa uskoa, että yksi niistä olisin minä. Huoh, haluan sinne kouluun. Jos en sh:ksi pääse, niin edes lh:ksi, haluan opiskella! :( Nyt ei millään jaksaisi odottaa tuloksia, jotka onneksi tulevat "jo" viimeistään 27.11.

Onko Cosmosta mihinkään?

Pian se selviää, onko Cosmon tekniikasta mihinkään. Ajattelin näin viimeisen täyden tehtäväviikon kunniaksi tehdä tiivistelmän siitä, mitä milläkin viikolla olen tehnyt pääsykokeitteni hyväksi.

Viikko

35

Tutustuminen turistina ykköshakutoivekaupunkiin

36

Työharjoittelun aloittaminen sairaalassa

37

Syvällinen pohtiminen, minne oikein haen yhteishaussa

38

Hakupapereiden täyttäminen

39

Viime kesän pääsykoepalautteen tutkiminen

40

Matikkaa ja loogisuustehtäviä

41&42

Kieliviikot, kavereitten kanssa oltiin tosi kultturelleja ja puhuttiin välillä enkkua+ruotsia=siansaksaa. Puhuin töissä englantia.

43

Kutsut pääsykokeisiin saapuivat! Tarkoitus olisi vielä kerrata esim. prosenttilaskuja, kuunnella vieraskielistä musiikkia, täyttää pääsykokeisiin etukäteen täytettävät laput...

44

PÄÄSYKOKEET! Nukkumista, rentoutumista jne. Sain ystävältäni cd:n jossa on tsemppaavaa ja rentouttavaa musaa, joten sitä aion myös kuunnella :).

+joka viikko harjoittelua sairaalassa.

Näillä mennään.

Pääsykoeaikataulu

Keskiviikkona 28.10.: Pääsykokeet lähihoitajaksi klo 8-17, n. 15km päässä kotoa, 100 metrin päässä työharjoittelupaikastani.

Torstaina 29.10.: Pääsykokeet sairaanhoitajaksi klo 8-18, n. 350km päässä kotoa.

Kuva täältä.

Pelottaa kyllä jaksamiseni puolesta, minä nimittäin tarvitsen ihan hirveästi unta jotta olisin pirteä kuin peipponen! Viimekin yönä nukuin reilu 11 tuntia ja nyt on niiiin pirteä olo että! Onneksi voin junassa nukkua keskiviikkoiltana ja toivoa, että lähihoitajakokeet eivät kestä viiteen asti, jolloin ehdin aikaisempaan junaan ja olen torstain koekaupungissa edes joskus ihmisten aikoihin...

Pelottaa myös, että tulen kipeäksi. Viime pääsykokeissa olin flunssassa (sain kyllä pari säälipistettä siitä hyvästä), mutta ei muuten ollut yhtään kivaa. Kunhan saan pääsykokeet alta pois niin sitten ei ole enää mitään väliä iskeekö se possunuha muhun vai ei! Sain muuten eilen tietää että sikainfluenssaepidemian iskiessä niitä potilaita tulee sitten myös meidän osastolle hoitoon. Että lucky me joo...

Ps. Hei te, jotka opiskelette jo sairaanhoitajaksi! Kertokaa toki jotain hyviä vinkkejä, joita voin kirjoittaa tuohon etukäteen täytettävään lappuseen kohtaan: "Miksi haet sairaanhoitajaksi?" Kaikkien perus haluan auttaa, tykkään työskennellä ihmisten parissa, hyvä työllistymistilanne blablablaa lisäksi olisi kiva saada siihen joku sykähdyttävä juttu, jolla hurmaan haastattelijani ;D.

Postilaatikko täyttyy kutsuista

Tietty tässä kävi näin: Mulla on sitten keskiviikkona 28.10. kahdet pääsykokeet aivan eri kaupungeissa =). Tänään postilaatikosta löytyi nimittäin kutsu myös lähihoitajan pääsykokeisiin. Pitää vissiin huomenna soittaa AMK:hon ja kysyä voinko siirtää sitä koetta päivällä..

I'm so so happy now

Arvatkaa toki minkä kirjeen sain postissa tänään. VALINTAKOEKUTSUN! Ykköshakutoiveeseeni, hymy nousi korviin asti kun kurkkasin postilaatikkoon ja siellä koreili kirje kyseisestä AMK:sta =). Hoitoalan soveltuvuuskokeeseen käy tieni siis ensi viikon keskiviikkona, 28.10. Kivaa. Ainut juttu mistä en tykännyt oli se, että koe ei ole torstaina (jolloin myös on valintakokeita) vaan keskiviikkona. Olisin ottanut silloin perjantain vapaaksi töistä. Ei sitten. Mutta AAAAAH pääsen valintakokeisiiiiiin! :)

Tänään oli outo päivä

Ai miksikö? Tässä selityksiä:

• Koko osasto oli täynnä seonneita mummoja ja pappoja. [Oikeasti. Koko ajan joku potilas teki jotain outoa, kuten kiskoi housujaan alas, repi niskatukeaan irti, kyseli olenko minä hänen tyttönsä ja pohti kylpypyyhkeen merkitystä sillä eihän kylvyllä voi pyyhkiä?! Ymmärrän kyllä, että sairaudet ja alkoholin käyttö tekevät tehtävänsä, mutta ihmettelen vain miksi meidän osastomme täyttyi yhtäkkiä tuollaisista potilaista...]
• Puhuin ENGLANTIA. [Siis tätä en olisi ikinä kuvitellut tekeväni. Olen aivan järjettömän huono englannissa, mutta minä osasin silti puhua hihihi! Ja ymmärsin kaiken mitä vastapuolikin sanoi! Ehkä en olekaan niin huono enkussa...]
• Minulta kysyttiin haluanko piikittää! [Minä:"Ai saanko mä piikittää??! Hoitaja:"No etkös sä oo sairaanhoitajaks ryhtymässä? Kyllä sä sitten saat, mä neuvon!" Lopulta kuitenkin totesin että haluan ensin katsoa kuinka hoitaja sen tekee, ja seuraavalla kerralla voin itse kokeilla. En tiedä odotanko tapahtumaa enemmän innolla vai kauhulla :D]
• Tunsin kuuluvani joukkoon. [Ihanaa, kun tuntui siltä että juuri tuo osasto on mun "kotini". Hihhh.]

Jos en ole vielä täällä muistanut kertoa, niin jatkan työharjoittelua sairaalassa ainakin marraskuun loppuun. Ja 2. asteen yhteishaussa hain myös lähihoitajaksi, sillä haluan opiskelemaan edes jotain!

Nyt ei jaksa

Aaargh tämä oli taas niitä päiviä etten olisi jaksanut raahata ahteriani töihin. En olisi jaksanut jutella kenellekään, ja mieluiten olisin vain kyhjöttänyt jossain nurkassa nukkumassa ja syömässä suklaata. Minulle oltiin tosi kivoja ja potilaat oli hauskoja jiiänee, mutta silti ei vaan ollut yhtään intoa kököttää sairaalan seinien sisäpuolella.

Olotilani on tietty ihan ymmärrettävää, sillä olin juuri kolmen päivän lomalla ja lomapäiväni vietin erittäin hauskalla tavalla, minkä jälkeen ei tietenkään ole hirveästi intoa suunnata töihin. Kaiken lisäksi aamulla, kun muu perhe sai jäädä nukkumaan syysloman ansiosta, niin minä kömmin kuudelta ylös tuulen ulvoessa ulkona. Hyrrrrr.

En tiedä onko seuraava juttu ihan yleinen käytäntö fysioterapeuttien keskuudessa, vai oliko eräällä osastomme fysioterapeuteista myös huono päivä (:D): Autoimme fysioterapeutin kanssa erään rouvan istumaan sängyn reunalle ja lopuksi takaisin sänkyyn makaamaan. Telkkarista sattui juuri silloin tulemaan jokin kakkuohjelma, jossa maisteltiin kakkupohjia tms!? Auttamamme rouva alkoi makaamaan päästyään nukkumaan saman tien, mutta me jäimme fysioterapeutin kanssa katselemaan kakkushowta telkkarista ja houkuttelimme myös sairaala-apulaisen kanssamme katselemaan telkkaria. Siinä vierähtikin muutama tovi mukavasti. Tuo oli varmaan päiväni hauskin hetki, kun sai laittaa aivot narikkaan ja tuijotella makoisia kakkuja mums mums.

Mitä uutta opin tänään

1. Pesemään tekohampaat
2. Ottamaan saturaation
3. Jos potilashuoneessa on läsnäolovalo päällä ja joku potilas painaa kutsunappia, hätäkellot alkaa soida
4. Kun unohdan pukukaapin avaimet kotiin, päivästä tulee ihanan erilainen
5. Kun osasto on täynnä potilaita, hoitajat on ärtyneempiä ja minulla on enemmän hommia :-))

Oli hauska päivä. Ei ollut tylsää. Potilaat ja työkaverit oli kivoja.

Kuva täältä.

Oon fiksufiksufiksu

Hehe ette usko mitä eilen tein Cosmon avulla tavoitteet todeksi -projektini hyväksi :D Pikkusiskoni teki eilen matematiikan tehtäviään, ja kun minulla ei muutakaan tekemistä ollut niin pyysin häntä opettamaan minulle allekkain laskut! Ne ovat nimittäin hieman päässeet unohtumaan ala-aste ajoilta. Viime pääsykokeissa ahdistuin suuresti matemaattis-loogisista tehtävistä, koska olen ihan surkea niissä. Ajattelin sitten, että allekkain laskujen avulla selviäisin niistä hieman helpommin ja nopeammin. Uskokaa tai älkää, kävin kyllä lukiossa pitkän matikan ja kirjoitin siitä jopa B:n! Silti tunnen olevani aivan surkea matikassa.

Kun allekkain laskut tuli opittua, päätin alkaa treenailemaan loogisia päättelytehtäviä netissä. Jotenkin päädyin Tieteen Kuvalehden sivuille tekemään älykkyystestiä. Tuskastuneena vastailin kysymyksiin ja luulin saavani maailmankaikkeuden huonoimman tuloksen. Testin loputtua ruudulle pamahti kuitenkin pistemäärä 126 ja tulos: Tuloksesi on parempi kuin 95%:lla väestöstä! Hahahaha kouluton elämä on tehnyt mulle hyvää! :----DDD Pitäisi varmaan alkaa harkita liittymistä Mensan jäseneksi!

Viime viikko oli melkoisen mielenkiintoinen töissä. Ajoin ensimmäistä kertaa elämässäni erään miehen parran, ja suoriuduin mielestäni ihan kohtuullisen hyvin :D. (Olen kuitenkin onnellinen, että tämä mies joutuu käyttämään niska-/kaulatukea, eikä hänen partaansa siis hirveästi näy tuen alta...) Parranajon lisäksi sain auttaa haavojen hoidossa ja se oli hirmuisen mielenkiintoista! Varsinkin kun hoitajat koko ajan selittivät mitä tekevät ja kuinka hoitojen on tarkoitus auttaa.

Today

Tänään kulutin lähes koko 6h työpäiväni purkamalla tavaroita kaappeihin. Ihan alkoi sormet punoittaa kun niin ahkerasti availin pahvilaatikoita ja kiikutin tavaroita oikeille paikoilleen. En edes saanut koko valtavaa operaatiota valmiiksi, vaan jätin vielä muutaman laatikon muille purettavaksi. Njäh. Purkaminen olisi varmasti ollut 100 kertaa helpompaa, jos olisin tiennyt mitä kaikki tavarat ovat. Minulle kun ei ole kukaan selittänyt, mitä eroa on iv-letkulla (??) ja minkälie tipanlaskijan letkulla. Ei kai se ole ihme, jos ensin panen näitä salaperäisiä iv-letkuja vääriin paikkoihin, kun nehän näyttävät ihan samoilta miljoonan muun eri letkun kanssa.

Kuva täältä. Happiviikset sentään jo tunnistan! :D

Onneksi pääsin tänään puuhaamaan myös hieman muutakin kuin purkamaan laatikoita. Sain auttaa erään papan pesemisessä ja pukemisessa, ja samoin auttelin yhden mummon pukemisessa ja kääntelyssä. Petasin yhden sängyn ja jaoin ruoan eräälle nuorelle miehelle. Saatoin kaksi rouvaa labraan verikokeisiin. Toinen heistä oli kiukkuisella tuulella eikä olisi muka jaksanut itse kävellä labraan asti, kun toinen taas oli kuin mikäkin aurinko ja tallusti kiltisti perässäni näytteiden ottoon.

Harjoittelu jatkukoon ja Cosmon tekniikka toimikoon

Viime torstaina kauhistuin syvästi, kun osastonhoitaja tuli sanomaan minulle: "Hei puhutaan vaikka huomenna siitä sun jatkamisesta täällä, kunhan oon kuullut noiden muiden hoitajien mielipiteet. Saat sit vähän kertoa myös mitä oot oppinut." Olin ihan paniikissa että ne todella haluavat päästä minusta eroon ja aloin jo mielessäni suunnitella tosissani soittavani johkin uuteen mahdolliseen harjoittelupaikkaan.

Mutta ahh, eivät ne halua minusta eroon! Minusta on siellä kuulemma suuri apu ja osastonhoitaja puhui joulukuusta, että jos sinne asti haluan olla niin saan olla. Hän vissiin luuli että minä tietenkin pääsen kouluun enkä voi pidempään sitten olla... Kumpa pääsisinkin. No anyway ensi viikon alussa olisi tarkoitus mennä kirjoittamaan jatkosopimus tuon harjoittelupaikan suhteen.

Tulipa tässä mieleeni, että jos terveydenhuollossa työskentelevät saavat sikainfluenssarokotteet ensimmäisten joukossa, niin saanko minäkin?? Saavatko rokotteen muka kaikki sairaiden parissa työskentelevät? Minähän olen vain harjoittelija, eikä osastollani hoideta influenssapotilaita...

Kuva täältä.


Cosmon avulla tavoitteet todeksi -projektia ajattelin nyt myös hieman päivitellä. Kesäkuussa tekemästäni pääsykokeesta tilasin pääsykoepalautteen, ja päätin nyt listata tähän kohdat, joissa en ole (tai ainakaan vielä kesällä en ollut) tarpeeksi "hyvä" päästäkseni opiskelemaan. Persoonallisuuttani siis käsittelevät. Olen...

• pessimistinen onnistuessani [En kyllä oikeasti ole tätä mieltä, kyllä minä osaan iloita onnistumisista!? Ehkä vain vastasin silloin pääsykokeessa jotenkin oudosti, tai sitten ne testit tunsivat minut paremmin kuin itse tunnen itseni :(]
• hieman liian epävarma, murehtiva ja itseäni syyllistävä [Hmm joo, tämä pitää paikkaansa. En ole kovin itsevarma, mutta olen kyllä huomannut, että itsevarmuuteni on noussut työharjoittelun myötä!]
• alistunut ja minulla on matala vaikuttamishalu [Tätä on oikeasti vähän paha yrittää muuttaa, jätän suuret päätökset oikeasti mieluummin muiden päätettäviksi.]
• ujo ja epäröivä [Tämä riippuu kyllä ihan seurasta ja tilanteesta.]
• sääntöjä välttelevä ja vapausasteita ottava [Aaahaa?? No enpä kyllä kuvailisi itseäni näillä sanoilla :D]
• enemmän teoreettinen kuin käytännöllinen [Riippuu... mieluummin kyllä harjoittelen juttuja käytännössä kuin luen kirjoista.]

Täytyykin alkaa todella tutkiskelemaan itseäni, että olenko tuollainen mitä ne testit väittävät... Nuo olivat tosiaankin vain ne jutut, joiden perusteella en soveltuisi hoitoalalle. Kyllä niitä "sovit tälle alalle" -kohtia oli ihan yhtä paljon ellei hieman enemmänkin =).

Ristiriitaisia tuntemuksia

Käsittämätöntä, miten ihmisellä voi olla niin sekavat tunteet yhtä työpaikkaa kohtaan. Välillä (lue: koko viime viikon) olin töissä sillä tuulella, että "Voi apua en jaksa enää!! Haluan kotiin nukkumaan enkä jöllöttää täällä!" Olin välillä niiiin tylsistynyt, että harkitsin jo vakavasti lähteväni töistä kesken päivän, kun 'kukaan ei kuitenkaan mua täällä tartte'. Tuntui, ettei musta ole mitään hyötyä. Sain vaan järjestellä kaappeja, huoh.

Tänään uuden viikon alkaessa olin taas aivan toisella mielellä. Tylsistyä en ehtinyt montaakaan kertaa, kun tänään apuani kaivattiin aika usein :). Oli kiva taas tuntea itsensä tarpeelliseksi. Yhden hoitajan kanssa kun juttelimme ja kerroin että olin hakenut sairaanhoitajaksi, hän tokaisi: "Tuollaisia omatoimisia ja reippaita tyttöjä tällä alalla tarvitaankin." Olin ihan wtf, en ihan ensimmäisenä käyttäisi itsestäni sanoja omatoiminen ja reipas. Noh, mielipiteensä kullakin.

Kuva täältä.

Tänään sain kokea sen, kuinka sairaalatyö voi todella olla henkisesti raskasta. Maailma on paha paikka ja itselleni tuli aivan hirveä olo yhden nuoren miehen puolesta. En viitsi kertoa enempää asiasta, koska joku saattaisi fiksuna arvata missä päin Suomea (ja millä osastolla) työskentelen. Hmm, mystistä. Sen vain sanon, että älkää missään nimessä uskoko kaikkea mitä medialta kuulette.

Työharjoitteluni loppuisi ensi viikolla... ehkä. Sitä voi ilmeisesti jatkaa, jos kumpikin osapuoli tahtoo. Mietinkin tässä, että tahdonko. Jos minusta oikeasti on jotain hyötyä, niin kai minä vielä toisenkin kuukauden jaksaisin siellä avustaa. Toisaalta taas haluaisin kokea jotakin uutta. Haluaisin ehkä päästä tutustumaan neuvolatoimintaan tai sitten olisi kiva nähdä joku uusi osasto sairaalasta. Sitten olisi taas edessä ahkera puhelimen käyttö, työkkärissä juokseminen ja sopimusten kirjoittelu. Ja taas tutustuminen uuteen paikkaan. Juuri kun on alkanut sopeutua tuonne osastolle, niin pitäisi taas tutustua uusiin ihmisiin ja kaikkeen muuhun.

Tein sen

Hain kouluihin, iik. Hakupapereihin päätyi siis 3x sairaanhoitaja ja 1x terveydenhoitaja. Kuukauden päästä voi vissiin alkaa odotella pääsykoekutsuja?

Tänään osastolla kuoli yksi potilas. En ole ikinä nähnyt kuollutta ihmistä, ja olen onnellinen etten joutunut tuotakaan potilasta näkemään. Pari opiskelijaa meni yhden hoitajan kanssa opettelemaan vainajan laittoa. En kyllä varmaan ikinä uskalla sellaista tehdä, apua.

Huomenna alkaa AMK-haku

Cosmon avulla tavoitteet todeksi -projektiin kuuluu, että teen joka viikko vähintään yhden asian, joka edistää tavoitteeni (opiskelemaan pääsyn) toteutumista. Tähän mennessä olen jo ehtinyt tutustua turistina kaupunkiin, jonka aion laittaa 1.hakutoiveeksi ja perehtynyt sairaalaelämään työharjoittelun kautta. Tällä viikolla olen myös pohtinut vakavasti, minne kouluihin aion pyrkiä. Huomennahan se AMK-haku jo alkaa! Ensi viikon edistystehtäväni on varmaankin sitten se hakulomakkeen täyttäminen...

1.hakutoiveeni on ollut tiedossa jo varmaan 3vuotta, mutta muut sijat ovatkin sitten hieman hankalampia, minä kun haluan juuri sinne ykkösfavorittikaupunkiin. Näillä näkymin 2. ja 3. sijat täyttää sama kaupunki mutta eri oppilaitos. Se on vissiin niin hoitoalapainotteinen city että sairaanhoitajia halutaan moneen eri kouluun. 4. sijasta minulla ei ole mitään käsitystä. Tuskin hirveän usein 4.hakutoiveeseen edes pääsee, mutta haluan silti laittaa sinne jonkun koulun. Voi olla että sinne päätyy vaikka terveydenhoitaja ja joku randomkaupunki. Mietin myös vakavasti hakisinko 2. asteen haussa lähihoitajaksi... hmmmm.

Tää on siis niin mun juttu!

Tänään ja eilen töissä tuntui juuri tuolta: tätä haluan tehdä loppuelämäni ajan! Olen tuntenut olevani todella hyödyllinen apulainen, vaikka alkuviikosta meni vähän huonommin enkä oikein tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä... Minulla kun ei ole ketään varsinaista "ohjaajaa", joten jouduin palloilla ympäriinsä ja yrittää tarjota apuani tai tehdä edes jotain hyödyllistä.

Tänään kuitenkin oli todella kiva päivä! Tunsin ensimmäistä kertaa, että minähän osasin oikeasti auttaa! Autoin nimittäin ihan yksin erään lonkkaleikkauksessa olleen mummon vessaan! :D Osasin antaa kaikki rollaattorit ja tarvittavat apuvälineet mummolle sekä asentaa korokkeita yms. Aamulla autoin erään hoitajan kanssa tämän saman mummon suihkuun. Viime viikolla aloittaessani sairaalassa en olisi voinut kuvitellakaan, että osaan tehdä mitään tuollaista.

Keksin itselleni taas uuden ammatin (viikko sitten päätin ryhtyä sairaanhoitajan sijasta korvalääkäriksi..........): kipsimestari! Tai no lääkintävahtimestarit niitä kipsejä kai tekevät. Tänään sain seurata kun yhdelle naiselle tehtiin jalkaan kipsi, ja olin ihan "Voi mäkin haluan tulla tuota kipsiä tuolla lailla muotoilemaan!" RAKASTAN sairaalaa, kun saan nähdä tuollaisia kivoja juttuja!

Osastolla on nyt paljon opiskelijoita suorittamassa harjoitteluitaan. Se on kiva kun en ole ainut hyypiö, joka ei osaa kaikkea. Sain tänään toimia valokuvaajana kun eräs fysioterapian opiskelija opetti potilaalle kyynärsauvojen käyttöä, ja hän tarvitsi itselleen videomateriaalia tilanteesta. Kivaaaaaa.

Eilen yksi mummo sanoi minulle:"Sinusta tulee varmaan hyvä sairaanhoitaja." Voi kiiiiitos, lämmitti mieltä :).

Ps. Viikonlopun aikana luvassa ajankohtaista tietoa projektista Cosmon avulla tavoitteet todeksi :>

Kuva täältä.

Minä <3 työvaatteet

Aina, kun aamulla vetää työvaatteet päälle, tulee sellainen fiilis että nyt minä kuulun joukkoon. Saa kuulla hyvät huomenet monelta eri ihmiseltä, keitä ei ole aiemmin edes tavannut ja käytävillä yksi jos toinenkin hymyilee lämpimästi.

Parasta työvaatteissa on kuitenkin se, että ihan oikeasti jotkut luulevat minua oikeaksi sairaanhoitajaksi! Olen vissiin ihan pätevän hoitajan näköinen ;). Potilaat ja omaiset tulevat kysymään neuvoa, kun huomaavat että "hoitaja" saapuu. Se on vielä niin palkitsevaakin, kun useimmiten osaan jopa kertoa vastaukset heidän pulmiinsa.

Rankkaa, niin rankkaa

Uskomatonta, kuinka rankkaa voi olla tehdä 6 tunnin työpäiviä pelkkänä harjoittelijana! Jalkoja särkee työpäivän jälkeen aina ihan kamalasti, vaikka luulen omistavani hyvät työkengät. Viime yönä nukuin 8½ h, joka vielä kesällä riitti vallan mainiosti, kun hoidin lapsia. Tänään aamulla meinasin kuitenkin nukahtaa bussiin, samoin iltapäivällä ja nyt en meinaa saada minkäänlaista tekstiä aikaiseksi kun silmät meinaavat aina vain lurpsahtaa kiinni.

Jo näiden kolmen päivän aikana, jotka olen sairaalassa viettänyt, olen tajunnut että hoitotyö on se mun juttu! Vaikka en itse mitään erityisiä hoitotoimia osaa siellä tehdä, niin seuratessani hoitajien työtä koen aina jonkinmoista kummaa halua päästä tekemään niitä samoja hommia! Tänään sain viedä yhden mummon toiselle osastolle korvatutkimuksiin, ja siellä oli tosi kiva mieslääkäri, joka antoi minunkin katsoa tämän mummon korvaan jollain laitteella. Olin ihan "wou, siistiä!" Melkein päätin jo ryhtyä korvalääkäriksi :D.

Osastolla, jolla työskentelen, potilaat vaihtuvat melko nopeasti ja useimmat ovat osastolla pari päivää. Juuri siksi haluaisinkin sairaalaan töihin, kun samoja naamoja ei tarvitse kovin kauaa katsella :D. Vuorotyössäkin on se hyvä juttu, että työkaverit eivät aina ole samoja, vaan työpäiviin tulee mukavaa vaihtelua kun täytyy työskennellä erilaisten ihmisten kanssa. Potilaiden nopea vaihtuminen on välillä myös surullista, nimittäin silloin kun hoidettavana on joku kiva ihminen. Yksi pappa tarjosi tänään minulle karkkia, ja toinen mies aikoi lähteä viemään minut kahville :D. Harmi vain että työni loppuivat jo ennen kuin hän olisi ollut valmis sinne kahvittelemaan lähtemään :>.

Katselen tässä samalla netistä Nelosen Sairaala-sarjaa, kun jäi eilinen jakso näkemättä. Nyt tuotakin sarjaa katsoo ihan eri lailla kun on hieman jo perehtynyt sairaalan elämään. Hei, tuollakin on tuollaisia samanlaisia kertakäyttöhanskoja!

1. työharjoittelupäiväni

Huuuu onpas nyt sekavat fiilikset ekaa harjoittelupäivää koskien! Aamuni oli hyvinhyvin kiireinen, säntäilin kotona huoneesta toiseen ja etsin kaikkia tavaroitani. Olisi pitänyt etsiä kaikki valmiiksi jo illalla. No, selvisin kuin selvisinkin kahdella bussilla sairaalalle, ja sieltä pienen harhailun jälkeen löysin jopa vaatevaraston, josta varastin itselleni työvaatteet. Hih, näytin ihan sairaanhoitajalta! Ainut vaan, ettei kukaan tiennyt missä on pukukaappini (jonne mulla on siis avaimet jo). Jouduin käyttämään jotain yhteistä kaappia muiden "vierailijoiden" kanssa, pöh.

Päiväni alkoi tutustumalla osastoon erään hoitajatädin avulla. En kyllä muista enää paljon mitään mitä hän kertoi, kun tuli niin paljon infoa kerralla! :D Suosin puheessani sanoja "okei", "joo" ja "ahaa", kun hän kertoili osaston toiminnasta. Sitten minut sysättiin toisen hoitajan seuraan, jonka mukana lähes koko päivän kuljin. Tänään hieman autoin potilaiden pesemisessä, pukemisessa ja nostelussa, syötin paria mummoa ja järjestelin kaappeja. Välillä vain harhailin käytävillä, kun mitään tehtävää ei ollut enkä tiennyt mitä olisi pitänyt alkaa tehdä! Olisi varmaan pitänyt olla oma-aloitteisempi, mutta olin jotenkin niin pihalla kaikesta ettenhän minä voinut kenenkään luo vain marssia ja alkaa tehdä jotain!

Itselläni oli hirmuiset pelot siitä, että joutuisin näkemään jotain kamalia märkiviä haavoja ja ruhjoutuneita ruumiinosia. Niitä juuri jouduinkin näkemään (haavoja ainakin), mutta olenkin vissiin aika kylmähermoinen tyyppi, kun eivät ne olleetkaan yhtään niin kamalia mitä olin luullut. Äitini (lähihoitaja) on nimittäin pelotellut minua siitä, kuinka hän joutuu työssään näkemään vaikka mitä ällötyksiä ja kuinka sairaanhoitajat joutuvat niitä sitten hoitamaan.

Oli aika suloista, kun muut hoitajat oikein pitivät huolta siitä, että muistan syödä. Sain kuulla monta kertaa: "Sun pitää muistaa syödä tarpeeks. Oot niin hoikka, että tulee huono olo jos et syö riittävästi!" Minulla on oikeasti välillä ollut hirveitä huolia painostani, joten oli oikeasti kiva kuulla jotain tuollaista! Ja yksi pappa kysyi minulta, että saako hän ottaa minusta kännykällään kuvan, kun hän niin pitää kauniista kuvista! Hih :)

Nyt on vielä hyvin vaikeaa sanoa, haluanko tosissani sairaanhoitajaksi vai hylkäänkö koko ajatuksenkin siitä ammatista :D. Toivottavasti tämä juttu alkaisi pikku hiljaa sujua rutiinin omaisemmin ja alkaisi tuntua siltä, että oikeasti osaan edes vähän auttaa. Välillä hirvitti nostella potilaita, kun tiesi että heihin sattui, mutta silti oli vain kiskottava heitä sängystä ylös. Ehkä se tästä pikkuhiljaa... toivottavasti ainakin :S. Koirakuva tuossa alhaalla kuvaa hieman sitä olotilaani, joka minulla päivällä oli :D.

Apua, stressi iski

Huomenna saan vihdoinkin astua melkein oikeaan työelämään sairaalaan! Eihän työharjoittelu nyt ole ollenkaan sama kuin työskentely oikeana alan ammattilaisena, mutta pääsenpähän vähän maistelemaan ja haistelemaan sairaalan elämää.

Viikonloppuni vietin tutustumassa (toivottavasti) tulevaan opiskelukaupunkiini, joten olen nyt hieman myöhässä kaikkien käytännönjuttujen suhteen. Yritin äsken selvitellä bussiaikatauluja, ja totesin että joudun mennä aamuisin töihin kahdella eri bussilla -ja samoin iltapäivällä käyttää kahta eri bussia päästäkseni kotiin. No ei siinä mitään, mutta en ymmärrä noita paikallisliikenteen aikatauluja yhtään, enkä ole varma millä bussilla huomenna sitten menen ja onko sinne edes menossa mitään bussia siihen aikaan! Joo, asun hieman puskassa (:

Ensin ajattelin käydä tänään kaupungissa ostamassa seutulipun, jotta huomenna ei tarvitsisi maksaa neljää eri kertaa bussimatkoja käteisellä. No, matkahuollon toimipiste on jo mennyt kiinni silloin kun minä selviäisin sitä lippua ostamaan. Murrr.

Bussiaikatauluista stressaan siksi, että minun täytyisi vielä ennen kahdeksaa (jolloin työt siis alkavat) ehtiä käydä hakemassa itselleni työvaatteet! Jossain sairaalan sokkeloisten käytävien syövereissä on jokin pikkuinen varasto varustettuna salasanalla, josta minun täytyisi noutaa työvaatteet. Aikaa saattaa hieman vierähtää etsiessäni tätä kyseistä varastoa, joten en suinkaan voi pamahtaa työpaikalleni minuuttia ennen kahdeksaa. Olisi siis erittäin mukavaa jos keskustasta olisi jokin bussi menossa keskussairaalalle tarpeeksi ajoissa! Enhän minä voi myöhästyä ekana päivänä.

Ja apua, pitääkö mulla olla jotain eväitäkin mukana?? No tietty pitää eikä kotona ole mitään kunnon evästä. Huoh, tarvitsen miljoona eri lappua ja vaatetta ja tavaraa huomenna mukaan ja voisin vaikka lyödä vetoa että unohdan jotain. Iiiiik, nyt alkoi jo jännittää!

Cosmon avulla tavoitteet todeksi

Eilen kiva postimies toi minulle postin mukana syyskuun Cosmopolitanin. Sivulta 61 löytyi juttu, jossa neuvottiin kuinka omat tavoitteensa voi saavuttaa. Jutun voit lukea täältä. Aionkin nyt testata toimiiko tuo tekniikka oikeasti.

1. Ensin piti kirjoittaa paperille tavoite ja kuvitella, että se on jo toteutunut. Piti kuvailla millaista elämä on ja miltä se tuntuu. Minähän raapustin pitkän selostuksen unelmaelämästäni, ja kaikki pyöri juuri kouluun pääsyn ja kotoa pois muuttamisen ympärillä.

2. Seuraavaksi piti alkaa vahvistaa positiivista ajatteluaan kirjoittamalla muistilapuille voimalauseita. Kirjoitin muutaman:

"Unelmat on tarkoitettu toteutettaviksi."
"Sinä pystyt, jos uskot pystyväsi."
"Rentoutunut ihminen on voimakas ihminen."

3. Kolmanneksi piti miettiä vaadittavia tehtäviä unelman saavuttamiselle. Piti kirjoittaa vähintään 5 "Entä jos..." -vaihtoehtoa, joiden avulla tavoitteen voi saavuttaa.

Entä jos...

• haen haluamaani kouluun [no ei kai...]
• pääsen valintakokeisiin [tässä vaiheessa en voi oikein enää vaikuttaa asiaan, koska kokeisiin pääsee koulumenestyksen perusteella, mutta enköhän minä sinne pääse :>]
• kerään työkokemusta hoitoalalta [asia hoidossa, ensi viikolla alkaa työharjoittelu!]
• virkistän aivojani ennen valintakoetta varsinkin matikan ja kielten osalta [oli muuten aivot hieman ruosteessa viime kokeissa...]
• menen valintakokeisiin terveenä [viime kokeissa olin kipeä! Täytyy erakoitua kotiin muutamaksi viikoksi ennen kokeita etten saa mitään tartuntoja :-D]
• nukun tarpeeksi ennen kokeita [viime kerralla jäi unet hieman vähiin, kun täytyi matkata niin pitkä matka kotoa sinne kauas...]

Jos jollain on vielä jotain vinkkejä niin niitä saa vapaasti kertoa :>

4. Viimeiseksi piti päättää joka viikolle yksi tehtävä, jonka tekee tavoitteensa eteen. Tästä saattaa tulla hankalaa, koska en tiedä keksinkö joka viikolle pääsykokeisiin asti jotain ohjelmaa.. Tämän viikon juttu on kuitenkin jo selvillä: Lähden viikonlopuksi ystäväni luo turistina tutustumaan siihen kaupunkiin, johon aion ensisijaisesti hakea. Täytyyhän sitä tietää minne on muuttamassa. ;)

Tahdon nähdä sairaalan

Kuka kirjoittaa?

Blogia kirjoittelee 19-vuotias nuori nainen, joka sai painaa ylioppilaslakin päähänsä keväällä -09. Hän haki neljään eri AMK:hon opiskelemaan sairaanhoitajaksi, mutta valitettavasti opiskelupaikkaa ei siunaantunut ja tiedossa onkin ainakin puolikas välivuosi. Nyt hän yrittää tsempata seuraaviin valintakokeisiin, jotta opiskelupaikka irtoaisi tulevana syksynä ja hän pääsisi muuttamaan pois kotoa ja aloittamaan oman, itsenäisen elämänsä hoitoalaa opiskellen.


Miksi tämä blogi?

Haluan seurata ajatuksieni muuttumista hoitoalaa kohtaan. Olisi upeaa, jos tämä blogi selkiyttäisi mietteitäni ja saisin kirjattua ylös kaiken sen, mitä olen kokenut ennen ja jälkeen opiskelemaan pääsyn (aion todellakin päästä opiskelemaan vaikka henki menisi!). Haluan myös kuulla muiden alalle pyrkivien/alalla opiskelevien/jo valmistuneiden sairaanhoitajien mietteitä.



Tilanne nyt?

En suinkaan ole jäänyt sohvalle makaamaan, vaikkei opiskelupaikkaa irronnutkaan ensimmäisellä kerralla. Koko kesän -09 hoidin lapsia ja syyskuussa aloitan työharjoittelun keskussairaalassa, jonne pääsin työkkärin kautta. Odotan harjoittelua todella innolla, mutta toisaalta olen kauhuissani, sillä en ole yhtään varma osaanko olla siellä mitään muuta kuin haitaksi. Hui! Pelkään myös tajuavani, ettei hoitoala sovi minulle laisinkaan. Syyskuun 14. päivä alkaa taas jo syksyn yhteishaku, ja tiedän vasta yhden ammattikorkeakoulun jonne haluan. Mutta pakkohan sitä on vähän muuallekin hakea, en halua laskea kaikkea sen yhden varaan.


Miksi hoitoala?

Taisin olla yläasteella, kun joku ensimmäisen kerran sanoi minulle, että "Susta tulis muuten hyvä sairaanhoitaja!" Silloin olin aivan kauhuissani, minustahan ei mitään sairaanhoitajaa tule! Lukiossa tajusin, että terveystieto, biologia ja psykologia ovatkin todella mielenkiintoisia aineita. Pikku hiljaa mieleeni hiipi ajatus sairaanhoitajan ammatista, ja tässä sitä nyt ollaan: taistelemassa pääsystä kouluun.

Haluan työskennellä ihmisten parissa, auttaa heitä, tehdä työtä täydestä sydämestäni ja varmistua siitä, että minulla on varma työpaikka valmistuttuani ;) Alalla on tietenkin myös huonoja puolia, kuten työajat, palkka ja työn raskaus, mutta minulle nuo ovat pieniä juttuja, jos oikeasti saan tehdä sitä mitä haluan: auttaa ihmisiä.