1. työharjoittelupäiväni

Huuuu onpas nyt sekavat fiilikset ekaa harjoittelupäivää koskien! Aamuni oli hyvinhyvin kiireinen, säntäilin kotona huoneesta toiseen ja etsin kaikkia tavaroitani. Olisi pitänyt etsiä kaikki valmiiksi jo illalla. No, selvisin kuin selvisinkin kahdella bussilla sairaalalle, ja sieltä pienen harhailun jälkeen löysin jopa vaatevaraston, josta varastin itselleni työvaatteet. Hih, näytin ihan sairaanhoitajalta! Ainut vaan, ettei kukaan tiennyt missä on pukukaappini (jonne mulla on siis avaimet jo). Jouduin käyttämään jotain yhteistä kaappia muiden "vierailijoiden" kanssa, pöh.

Päiväni alkoi tutustumalla osastoon erään hoitajatädin avulla. En kyllä muista enää paljon mitään mitä hän kertoi, kun tuli niin paljon infoa kerralla! :D Suosin puheessani sanoja "okei", "joo" ja "ahaa", kun hän kertoili osaston toiminnasta. Sitten minut sysättiin toisen hoitajan seuraan, jonka mukana lähes koko päivän kuljin. Tänään hieman autoin potilaiden pesemisessä, pukemisessa ja nostelussa, syötin paria mummoa ja järjestelin kaappeja. Välillä vain harhailin käytävillä, kun mitään tehtävää ei ollut enkä tiennyt mitä olisi pitänyt alkaa tehdä! Olisi varmaan pitänyt olla oma-aloitteisempi, mutta olin jotenkin niin pihalla kaikesta ettenhän minä voinut kenenkään luo vain marssia ja alkaa tehdä jotain!

Itselläni oli hirmuiset pelot siitä, että joutuisin näkemään jotain kamalia märkiviä haavoja ja ruhjoutuneita ruumiinosia. Niitä juuri jouduinkin näkemään (haavoja ainakin), mutta olenkin vissiin aika kylmähermoinen tyyppi, kun eivät ne olleetkaan yhtään niin kamalia mitä olin luullut. Äitini (lähihoitaja) on nimittäin pelotellut minua siitä, kuinka hän joutuu työssään näkemään vaikka mitä ällötyksiä ja kuinka sairaanhoitajat joutuvat niitä sitten hoitamaan.

Oli aika suloista, kun muut hoitajat oikein pitivät huolta siitä, että muistan syödä. Sain kuulla monta kertaa: "Sun pitää muistaa syödä tarpeeks. Oot niin hoikka, että tulee huono olo jos et syö riittävästi!" Minulla on oikeasti välillä ollut hirveitä huolia painostani, joten oli oikeasti kiva kuulla jotain tuollaista! Ja yksi pappa kysyi minulta, että saako hän ottaa minusta kännykällään kuvan, kun hän niin pitää kauniista kuvista! Hih :)

Nyt on vielä hyvin vaikeaa sanoa, haluanko tosissani sairaanhoitajaksi vai hylkäänkö koko ajatuksenkin siitä ammatista :D. Toivottavasti tämä juttu alkaisi pikku hiljaa sujua rutiinin omaisemmin ja alkaisi tuntua siltä, että oikeasti osaan edes vähän auttaa. Välillä hirvitti nostella potilaita, kun tiesi että heihin sattui, mutta silti oli vain kiskottava heitä sängystä ylös. Ehkä se tästä pikkuhiljaa... toivottavasti ainakin :S. Koirakuva tuossa alhaalla kuvaa hieman sitä olotilaani, joka minulla päivällä oli :D.