Ristiriitaisia tuntemuksia

Käsittämätöntä, miten ihmisellä voi olla niin sekavat tunteet yhtä työpaikkaa kohtaan. Välillä (lue: koko viime viikon) olin töissä sillä tuulella, että "Voi apua en jaksa enää!! Haluan kotiin nukkumaan enkä jöllöttää täällä!" Olin välillä niiiin tylsistynyt, että harkitsin jo vakavasti lähteväni töistä kesken päivän, kun 'kukaan ei kuitenkaan mua täällä tartte'. Tuntui, ettei musta ole mitään hyötyä. Sain vaan järjestellä kaappeja, huoh.

Tänään uuden viikon alkaessa olin taas aivan toisella mielellä. Tylsistyä en ehtinyt montaakaan kertaa, kun tänään apuani kaivattiin aika usein :). Oli kiva taas tuntea itsensä tarpeelliseksi. Yhden hoitajan kanssa kun juttelimme ja kerroin että olin hakenut sairaanhoitajaksi, hän tokaisi: "Tuollaisia omatoimisia ja reippaita tyttöjä tällä alalla tarvitaankin." Olin ihan wtf, en ihan ensimmäisenä käyttäisi itsestäni sanoja omatoiminen ja reipas. Noh, mielipiteensä kullakin.

Kuva täältä.

Tänään sain kokea sen, kuinka sairaalatyö voi todella olla henkisesti raskasta. Maailma on paha paikka ja itselleni tuli aivan hirveä olo yhden nuoren miehen puolesta. En viitsi kertoa enempää asiasta, koska joku saattaisi fiksuna arvata missä päin Suomea (ja millä osastolla) työskentelen. Hmm, mystistä. Sen vain sanon, että älkää missään nimessä uskoko kaikkea mitä medialta kuulette.

Työharjoitteluni loppuisi ensi viikolla... ehkä. Sitä voi ilmeisesti jatkaa, jos kumpikin osapuoli tahtoo. Mietinkin tässä, että tahdonko. Jos minusta oikeasti on jotain hyötyä, niin kai minä vielä toisenkin kuukauden jaksaisin siellä avustaa. Toisaalta taas haluaisin kokea jotakin uutta. Haluaisin ehkä päästä tutustumaan neuvolatoimintaan tai sitten olisi kiva nähdä joku uusi osasto sairaalasta. Sitten olisi taas edessä ahkera puhelimen käyttö, työkkärissä juokseminen ja sopimusten kirjoittelu. Ja taas tutustuminen uuteen paikkaan. Juuri kun on alkanut sopeutua tuonne osastolle, niin pitäisi taas tutustua uusiin ihmisiin ja kaikkeen muuhun.