61. työharjoittelupäiväni

Tänäänpä loppui sitten työt, 61 päivää vietin sairaalassa harjoittelussa. Ja kaikkeahan sitä tuli opittua, en edes yritä listata tähän kaikkea. Joskus myöhemmin voin ehkä kirjoittaa postauksen aiheesta "Kuinka työharjoittelu muutti elämäni", se muutti sitä nimittäin aika paljonkin. En voi kieltää, etteikö olisi mukavaa aloittaa lomaa, mutta kun viimeiset kolme kuukautta olen tuolla sairaalassa viitenä päivänä viikossa häärinyt, niin kyllä elämä nyt hieman tyhjältä varmasti tulee tuntumaan kun ei ole mitään aktiviteettia päivisin. Täältä voi lukea ensimmäisen harjoittelupäiväni tunnelmia.

Vein töihin tänään keksiä ja kortin kiitokseksi, ja kaikki olivat ihan että "Ai viimeistäkö nyt viedään?" ja "Mitä meet nyt sit opiskelemaan?" Voi että kun tykkäsin niin kovin olla tuolla! Kaikki toivottelivat hyvää jatkoa kun lähdin, ja kuulemma mun pitää mennä sitten välillä käymään ja kertomaan kuinka opiskelu sujuu. Varmasti haluan vielä mennä käymään tuolla! Joitain ihmisiä tulee oikeasti ikävä, kurjaa jos ei enää näe niitäkään. KAMALAA.

Viikonlopun aikana koko osasto oli muuttunut ihan kuin joulukyläksi, kynttelikköjä oli varmaan jokaisessa ikkunassa ja jouluiset pöytäliinat yms. oli kaivettu kaappien perukoilta esiin. Kuusta ei vielä näkynyt, ja olisin kyllä halunnut olla mukana koristelemassa sitä sitten aikanaan, mutta kaikkea ei voi saada. :D Tänään purin lähes koko päivän varastotavaroita kaappeihin, ja olen aika ylpeä itsestäni, sillä tiesin _jokaisen_ tavaran sijainnin, jestas sentään. Ei tarvinnut kysellä koko ajan että minnekäs tämä ja tämä sitten viedään. Kuljetin myös läjän kynttelikköjä korjattavaksi ja autoin yhden papan vuodepesuissa.


Jäi niin hyvät muistot tuosta paikasta. <3

Kuva.

Tänään kävin myös jonottamassa työkkärissä ja ilmoittamassa harjoitteluni loppumisesta sekä k0ulun aloittamisesta tammikuussa. Valitin myös hieman Kelan touhuista, kun en ole saanut työmarkkinatukea sitten lokakuun. >:( Murrr.

Sähköpostiini oli tupsahtanut tänään pääsykoepalautetta sh-valintakokeista. Kesällä tilasin maksullisen palautteen niistä kokeista, mutta nyt en jaksa sitä tehdä. Ilmaisestakin palautteesta sain jonkinlaisen käsityksen kuinka valintakokeet sujuivat. Pisteeni nousivat sekä päättelykyky- että sosiaalisten taitojen osioissa yhteensä 4 pisteen verran, mikä on tosi jees juttu. MUTTA. Motivaatiopisteeni (eli psykologin haastattelusta saamani pointsit) LASKIVAT kahdella pisteellä! WHAT?! Kiva hei tietää että tuo työharjoittelu on nyt vissiin sitten laskenut motivaatiotani! Tein näköjään elämäni mokan mennessäni sinne harjoitteluun. Voi elämänkevät. Ehkä sitten en vain antanut yhtä hyvää kuvaa itsestäni kuin edellisissä kokeissa tai sitten se haastattelija vain oli tiukempi. Argh. Eipä se kyllä olisi mihinkään vaikuttanut vaikka motivaatiopisteet olisivat samana pysyneet, mutta jos nekin olisivat nousseet edellisestä pari pistettä, niin arvatkaa kuka olisi päässyt kouluun...........

Pyörätuoli

Kuva

Voi niitä lukemattomia kertoja, kun olen taistellut pyörätuolin anatomian kanssa. Ikinä eivät kaikki osat toimi kunnolla, milloin jökkää jalkatuki ja milloin toinen rengas on tyhjä. Erilaisia virityksiä on tullut kokeiltua, kun potilaan vaikkapa jalka on täytynyt pitää kohoasennossa, mutta jalkatuet eivät ole olleet yhteistyökykyisiä. Olen ymmärtänyt miksi pääsykokeissa testattiin myös luovuutta, sitähän tarvitsee ihan hirmuisesti hoitotyössä!

Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa pääsin työntämään potilasta pyörätuolilla ja olin aivan hermona. :D Nyt pyörätuolista on jo tullut lähes ylin ystäväni. Välillä olen haeskellut osastomme pyörätuoleja toiselta puolelta sairaalaa, kun ambulanssimiehet ja potilaskuljettajat eivät ole muistaneet tai no jaksaneet kärrätä niitä takaisin osastollemme.

Olen kokenut ilonhetkiä pyörätuolin parissa, kun potilas joka on maannut monta päivää sängyssä, on vihdoin päässyt istumaan pyörätuoliin ja päässyt huoneen toisellekin puolelle maistelemaan ja haistelemaan sairaalaelämää. Yksikin mummo oli aivan ihmeissään nähdessään kunnolla ulos!

Tänään osuin pyörätuolin kanssa sopivasti paikalle, kun keskellä käytävää oli erästä potilasta alkanut huimata. Hän pääsikin sitten istahtamaan pyörätuolilleni hengähtämään. Tänään tuli myös vähän harhailtua ympäri sairaalaa...taas. Minun piti palauttaa osastollemme unohtunut pyörätuoli os. 6:lle, ja luulin tietäväni missä kyseinen osasto on. No ei se tainnut ollakaan ihan siellä missä luulin ja päätin parkkeerata pyörätuolin seinän viereen siksi aikaa kun ensin etsin sen kyseisen osaston käsiini. Kuljin piiitkää käytävää edestakaisin mutta en vain löytänyt osastoa number 6. Lopulta päätin palata pyörätuolini luo, ja samassa havaitsinkin jonkin isän työntävän poikaansa minun hylkäämässä pyörätuolissani! Mitä tästä opimme? Älä hylkää pyörätuolia minne tahansa tai et nää sitä ehkä enää ikinä. :( Minä onneksi näin, mutta en viitsinyt varastaa sitä tuolia pikkupojan alta, joten annoin heidän jatkaa matkaansa minne ikinä menivätkään. Ja osasto 6:n sijainti on edelleen mysteeri.

Loppuun vielä yksi ei-pyörätuoli-asia: Eilen sain kunnian nauttia tango-serenadeista, kun eräs mies innostui hieman laulelemaan minulle.....kuuntelin varmaan tunnin hänen laulujaan. :D

Surkuttaa

Surkuttaa se, että en päässyt sh-kouluun ja pääsin lh-kouluun enkä tiedä haluanko sinne. Tavallaan haluan kyllä kovastikin, odotan oikeastaan jo että pääsen sinne opiskelemaan kaikkia kivoja juttuja! Silti jokin mättää. Välillä aina iskee tajuntaan, että en vieläkään päässyt sairaanhoitajaksi ja voi sitä ahdistusta. Onneksi nyt parin päivän aikana olen tajunnut jopa sen, että oli sekin saavutus päästä lähihoitajaksi. Olen saanut niin paljon onnitteluja että jee.

Surkuttaa myös se, että kohta loppuu harjoittelu sairaalassa. Enää 3 työpäivää jäljellä. Yyh, en kestä. Olisinhan voinut jatkaa siellä vielä joulukuunkin, mutta tarvitsen kyllä myös lomaa. En ole ollut ikinä missään töissä noin kauaa putkeen, 3kk. En varmana aio jatkossakaan olla noinkaan kauaa missään, jos niihin paikkoihin kiintyy noin pahasti että on oikeasti tippa linssissä lähdössä sieltä pois. Musta tulee pätkätyöläinen, joka tekee parin viikon sijaisuuksia. ;( Kurjaa.

Surkuttaa myös työkkärin ja Kelan touhut, voi elämänkevät haluan työmarkkinatukeni!!! Kai minun on nyt palkkani saatava vaikka yhden päivän olinkin jossain kuusessa lomamatkalla?!

Surkuttaa niin paljon etten jaksa tyrkätä tähän sellaista söpöä masentuneen pandan kuvaa.

2 kirjettä

1. kirje ao:sta: Sinut on valittu opiskelemaan sosiaali- ja terveysalan perustutkintoa, lähihoitaja. Onnea!

2. kirje AMK:sta: Tylyt tiedot, pelkkiä numeroita jotka kertoivat sen, etten päässyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi.

Niin siinä sitten kävi, ei minusta tule vieläkään sairaanhoitajaa. Vaikka olin kyllä varautunut tähän, silti se kirpaisee. Pitäisi vissiin olla nyt tosi iloinen, että pääsin edes lähihoitajaksi, mutta en kyllä voi sanoa olevani tippaakaan iloisella tuulella nyt. Tai ehkä pikkuisen olen, jossain syvällä sisimmässäni.

Sh-valintakokeista sain pisteitä 1. hakutoiveeseen 66 ja muihin kouluihin 61. Voi kumpa olisin laittanut 2. hakutoiveen ykköseksi, olisin nimittäin silloin päässyt sinne kouluun. Miksimiksimiksi en laittanut sitä ekaksi toiveeksi??! Hyppisin tällä hetkellä tasajalkaa jos olisin ollut niin fiksu silloin pari kuukautta sitten. Niisk. No jos jotain positiivista voin sanoa nuista pistemääristäni, niin paransin sentään muutaman pisteen viime kerrasta.

Lähihoitajaksi minulla oli pisteitä 25 ja se riitti viemään minut aika reippaasti sinne kouluun sisään. Valintakokeista sain asteikolla 1-10 numeroksi 8. Eipä tuosta koulusta varmaan haittaakaan ole, tällä hetkellä vaan ärsyttää niin suunnattomasti että joudun mätänemään siellä enkä päässyt sairaanhoitajaksi, sinne kun olen kuitenkin vielä jonain päivänä menossa. Eikä minulla oikeasti ole mitään lähihoitajia vastaan, ihanaa työtä sekin varmasti on!

Joo yritän koota itseni tässä piakkoin ja yritän suhtautua positiivisesti opiskelun aloittamiseen tammikuun 7. päivä. Pitää ensin vähän sulatella... Työharjoittelun ajattelin lopettaa sitten viikon päästä, 30.11., jotta saan vähän lomaillakin. Huomenna pitää varmaan ilmoittaa nämä karmeat uutiset osastonhoitajalle.

Töissä sain tänään kunnian päästä ensiapuun seuraamaan pleuradreenin (kirjoitinkohan oikein..?) laittoa. Joku putki tökättiin potilaan keuhkoon ja sieltä imettiin jotain törkyä ulos. Oli ihanaa nähdä sellaista uutta kivaa! Tosin potilaana ei olisi ollut kivaa... Sain sitten kuulla potilaalta että olin hänen suojelusenkelinsä siinä tilanteessa, kiitosta vaan. :D

Plussaa vai miinusta?

Listasinpa tähän hieman asioita, jotka ovat hyvää ja huonoa sairaanhoitajaksi ja lähihoitajaksi pääsemisessä tänä syksynä. Uskokaa tai älkää, myös lähihoitajaksi pääsemisessä on minulle hyvät puolensa.

Sairaanhoitaja

+++ Tätä minä haluan ihan aikuisten oikeesti opiskella!!!

+Motivaatio 10

+ Voin sanoa opiskelevani ammattikorkeakoulussa, uuuhh..

+ Pääsen muuttamaan pois kotoa=itsenäinen elämä

+ Uusi elämä uudessa kaupungissa

+/- En tunne ketään tulevasta koulustani [ei kun oho tunnenpas, jos pääsen 1.hakutoivekouluun, mutta eivät kyllä ole minulle mitään ylimpiä ystäviä....]

-Rahaa kuluu varmasti paljon

-Pitkä välimatka oikeeseen kotiin ja tuttujen luo

Lähihoitaja

+ Ammattinimikkeestä huolimatta saisin opiskella hoitoalaa, parempi sekin kuin kotona lojuminen

+ Koulu kestää vain 2 vuotta yo-pohjalta

+ Ei tarvitse muuttaa pois tuttujen ja kavereiden luota

+ Minulla on koulussa jo vähän kavereita ja tuttuja

+/- Saan asua kotona=säästyy rahaa

-Ala ei vaan sykähdytä, ei esim. kiinnosta mennä harjoitteluun minnekään vaikka päiväkotiin

- Amikseen lukion jälkeen, blaah

- Motivaationi on pyöreä nolla (no on se oikeesti vähän korkeampi...)

Ensi viikolla sitten tuloksia varmaankin saapuu :S Olen menettänyt jo lähes kaiken toivoni päästä sairaanhoitajaksi, mietin vain koko ajan että mitä oikein menin pääsykokeissa vastaamaan ja voi argh. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt vastata noin miljoonaan kysymykseen erilailla kuin mitä vastasin....... Jos en pääse lähihoitajaksikaan, voin sanoa että maailmani romahtaa ja muutan johonkin puskaan elämään erakkona.

Sitten vielä Kela on katkaissut työmarkkinatukeni maksamisen, koska olin lokakuussa yhden päivän "omalla lomalla" työharjoittelusta. Työkkärin mukaan juuri niin minun täytyikin ilmoittaa Kelaan, kun olin yhden päivän reissussa. Eivät maininneet sitten että se pikku ilmoitus johtaisi tällaiseen ihme selvittelyyn että saanko nyt siitä lomapäivästäni työmarkkinatuen! En minä tarvitse siitä päivästä mitään palkkaa, mutta maksakaa nyt niistä muista päivistä sentään se tuki. Voi argh.

Ärsyyntyneisyysprosentti 100

Ainut positiivinen asia tässä päivässä on ollut se, että sain tietää pääseväni ylihuomenna omalle osastolleni takaisin! Huomenna iltapäivällä muutetaan sinne, jess elämäni on pelastettu. Tuo ortopedian osastolla hääriminen kestikin minun osaltani siis vain 4 päivää, ja jo nyt olen menettänyt hermoni siellä. Tässäpä syitä miksi minua ärsyttää siellä suunnattomasti:

* Kukaan ei tiedä kuka olen, ja tästä syystä minulla on siellä erittäin tylsää! Jos minä jotain inhoan niin tylsyyttä! Voisin tietenkin itse mennä esittelemään itseni kaikille, mutta esittelepä siinä sitten itsesi kun en itsekään tiedä kuka siellä osastolla on vaikka hoitaja, sairaala-apulainen tai sihteeri. Tai ehkä olen yksinkertaisesti vain liian laiska, olen selittänyt toimenkuvani tähän mennessä noin viidelle sadalle ihmiselle enkä oikeasti jaksa enää. "Moi olen Pirkko-Martta-Irmeli ja olen harjoittelija enkä osaa mitään, haluaisitko kuitenkin apua?"

* Tänään ruokatauolla kuuntelin sivukorvalla ortopedian osaston sihteerien juttuja, ja he aivan tyynesti mollasivat meidän osastomme sihteeriä ja muutakin osastomme toimintaa. Jos siinä samassa huoneessa olisi ollut joku "oikea" työntekijä osastoltamme, eivät he olisi varmasti puhuneet sellaisia. Teki mieli huutaa, että "Hei haloo minä kyllä kuulen teidän jutut ja mollaatte juuri nyt minun osastoani!!" Mutta minähän olen vain harjoittelija, ei minusta kannata välittää. Tietenkin eri osastojen ihmisten välillä voi olla henkilökohtaisia riitoja yms. mutta tuo sihteeri josta he puhuivat p*skaa, on kyllä niin sympaattinen henkilö ja aina ollut minullekin niin kiva, etten ymmärrä mitä pahaa hän muka on noille kollegoilleen tehnyt??

* Minulta, harjoittelijalta, saa viedä tuolin alta heti kun joku vähänkin ylempiarvoinen työntekijä on ilman tuolia (silläkin perusteella ettei minulla varsinaisesti ollut mitään syytä istua sillä tuolilla, oli vain tylsää taas vaihteeksi. Huom! Vapaita tuolejakin kyllä löytyi mutta tämä henkilö päätti sitten ottaa minun tuolini.) Anteeksi nyt vain, mutta ärsytti aivan suunnattomasti joutua tuolittomaksi! :-(

* Ihmiset luulevat, että olen jotenkin niin lyllerö etten jaksa tehdä töitäni! Tarkoitan sitä, että tänään osastonhoitaja passitti minut ensin viemään jonkun laitteen POS:siin, ja heti sen jälkeen jonkun toisen laitteen naistentautien osastolle: "Voi anteeks sä saat koko ajan hommia, mut ootko niin kiltti ja viet vielä tänkin hökötyksen sinne ja tänne." Hei oikeesti, toihan on just mun työnkuva! Kuljetella kaikkia tavaroita paikasta toiseen ja minun puolestani minulle voi antaa noita juttuja tehtäväks vaikka koko ajan, se on just kivaa kuljeskella ympäri sairaalaa! Ainakin kivempaa kuin istua paikallaan tekemättä mitään.

* Tänään yksi tuttuni sairaalassa huijasi minua, että oli jo saanut tietää pääsikö opiskelemaan lähihoitajaksi. Olin ihan wtf, et oo tosissas?!?!?! No ei ollut onneksi, mutta kyllä ärsytti kun tuolla lailla pelotellaan! :D

* Sikainfluenssa. En. Oikeasti. Jaksa. Kuulla. Siitä. Enää. Sanaakaan.

Nyt lähden lenkille purkamaan ärtyneisyyttäni, see ya!

Orpo olo

Tänään oli kieltämättä hieman orpo olo uudella osastolla, jonne osastomme perjantaina väliaikaisesti siirtyi. Oli niin paljon uusia kasvoja, uusia järjestelyitä ja uusia huoneita, että olin ihan päästäni pyörällä. Koko päivä oli yhtä sähläystä, ei pelkästään minulta vaan varmasti suurimmalta osalta henkilökunnasta. Tänään sain myös tietää, että koko hemmetin järjestely tapahtui vain sen takia, että infektio-osastolla on pulaa henkilökunnasta sikainfluenssan takia ja meidän osastolta piti lähteä sinne porukkaa töihin.

Perjantaina osastoamme vielä tarvittiin sikainfluenssapotilaiden hoitoon, kun potilaita muka tulisi viikonloppuna niin paljon. Tänään koko osasto oli kuitenkin aivan tyhjillään, eikä siellä varmasti viikonloppunakaan ketään ollut. Kävin siellä tänään hakemassa sidoksia ja tyhjentämässä pari kansiota (jeii sain ilmaiseksi 5 peruskansiota ja kaupan päälle vielä ison läjän muovitaskujakin!) ja koko osasto oli niin hiljainen ja pimeä, että harkitsin jo majoittautuvani yhteen huoneeseen nukkumaan.

Äääw haluan takaisin ex-osastolleni, jossa osasin tehdäkin jotain! Tänään en osannut tehdä mitään. No okei, hain kyllä niitä sidoksia ex-osastoltani, tyhjensin kansioita, olin apuna haavanhoidossa, petasin sängyn, otin yhdeltä potilaalta verenpaineen, kuumeen ja saturaation sekä täytin kertakäyttöhanskatelineitä. Ja sitten olin mukana lääkärinkierrolla ja söin, hah. :D Päivä meni kyllä tosi nopeasti kaikesta huolimatta, aivan yllätyin.

Kuva täältä.

PS. En tiedä miksi olen yhtäkkiä tullut niin tunteelliseksi omaa osastoani kohtaan. Koittakaa kestää "Yyh haluun takasin omalle osastolle!" -postauksiani.

PPS. Olin eilen taas lapsenvahtihommissa, oli ihanaa. Aluksi 2-vuotias hoitolapseni vain huusi täyttä kurkkua kun ei halunnut äidin ja isin lähtevän minnekään, mutta lopulta meillä oli superkivaa ja tehtiin ehkä maailman hienoin lumiukko!

PPPS. Viime yönä en saanut unta, kun aloin stressaamaan kouluun pääsystä. Tulokset tulee parin viikon sisällä, mutta miksi sitä pitää alkaa murehtimaan keskellä yötä??

PPPPS. Nyt voi liittyä lukijaksi --->

PPPPPS. Olen ihastunut. Yhteen poikaan sairaalassa. Me moikkaillaan aina, hih :))

Lähtö tuli

Niin siinä sitten kävi. Kiitos sikainfluenssan, osastomme suljettiin tänään pandemiakäyttöön. Potilaat siirrettiin toiselle osastolle, ja sinne minäkin sitten maanantaina suuntaan. Ei ei en tykkää. Saattoi nimittäin olla tänään sitten viimeinen kerta kun tuolla rakkaalla "alkuperäisellä" osastollani olin. En tiedä kauanko toisella osastolla (okei, paljastan nyt että ortopedian osastolla tulen häärimään) olemme, joten joudunko oikeasti viettämään viimeiset viikkoni jollain ihan tuntemattomalla osastolla?? :( Minullahan on harjoittelua tiedossa näillä näkymin marraskuun loppuun, ja olen ajatellut että jos pääsen opiskelemaan niin lopetan myös silloin.

Tänään vasta huomasin, kuinka kiintynyt tuohon "kotiosastooni" ja niihin ihmisiin olenkaan. En tiedä tulenko kaikkia työkavereitanikaan enää näkemään, osa kun joutuu lähtemään infektio-osastolle töihin. Tänään juotiin munkkikahvit porukalla (vaikka minä en kahvia juo) osaston sulun takia, ja joku totesi että kun takaisin tullaan niin sitten pidetään kunnon juhlat. Mutta mutta mutta mitäs jos minä en enää silloin ole siellä?! Nyyh. Kaikki ovat ottaneet minut niin ihanan hyvin siellä menoon mukaan, vaikka olenkin pelkkä harjoittelija joka ei osaa mitään. Siellä on niin ihana ryhmähenki.

Kotiosastollani koin kuitenkin ensimmäistä kertaa sairaalamaailman ihmeet, ja se on oikeasti ihan hirveän kurjaa jos en enää sinne pääse. Onhan osastonvaihdossa tietenkin myös hyviä puolia: tulee vähän vaihtelua työpäiviin ja pääsee tutustumaan myös toisen osaston toimintaan. Enpä olisi harjoittelua aloittaessani arvannut, että pääsisin jopa kahteen osastoon tutustumaan ja että tulisin niin hirveästi kaipaamaan ainakin toista niistä. Yhyhyy.

Tänään ja eilen sain kunnian vierailla POS:ssa viemässä ja hakemassa tavaraa. Eilen en edes tiennyt mikä lyhenne tuo on, mutta tänään selvitin että se tarkoittaa Päivystys- ja infektio-osastoa. TODELLA pitkien etsintöjen ja kyselyjen jälkeen kuitenkin selvitin tieni sairaalan mutkikkaiden käytävien seasta oikeaan paikkaan. :D Vilkuilin pelokkaana ympärilleni, ettei kukaan possunuhapotilas vain pääsisi yskimään päälleni, mutta onneksi en törmännyt yhteenkään. :P

Kuva täältä. Varokaa liukkaita jäitä! Joudutte pian ortopediaan korjauttamaan luitanne.

Raskas työ ei takaa timmiä kroppaa

Sairaalassa työskentelyhän on todella raskasta hommaa, sekä fyysisesti että henkisesti. Olen huomannut, ettei työpäivän aikana kertynyt liikunta siltikään tee ihmisestä hoikkaa. Itselläni ei onneksi paino-ongelmia ole, mutta monien työkaverien olen kuullut manaavan tätä asiaa (ja krhm, olen myös huomannut heidän kärsivän pienoisista liikakiloista). Kai se on niin, että mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän myös syö.

Tietenkin liikunta on hyväksi vaikka muuten olisi kuinka epäterveelliset elämäntavat tahansa, ja olenkin ottanut tavaksi kävellä portaat ylös ja alas aina kun mahdollista. Nopean laskelman perusteella tänään ravasin töissä ylöspäin ainakin 17 kerrosta (onko mahdollista?!? Nyt aloin epäilemään matikan taitojani....on se, huhhuh..) ja vähintään saman määrän tullut alas. Viime viikolla laskin yksi päivä kuinka monta porrasta työpäivän aikana kuljin, ja tulos oli 236. Kaiken lisäksi tuo päivä oli suhtkoht rauhallinen, kävin hoitamassa vain yhden juoksevan asian. Olisi pitänyt laskea tänäänkin. Minähän olen myös ns. juoksutyttö, eli tehtäväni on hoidella kaikkia tuollaisia juoksevia asioita, kun hoitajat eivät jaksa nostaa ahteriaan penkistä.

Ennen kuin aloitin harjoittelun sairaalassa, luulin että kaikilla työntekijöillä olisi superterveelliset elämäntavat ja kaikki olisivat fyysisesti raskaan työn takia hyvässä kunnossa. Nyt olen "järkytyksekseni" joutunut toteamaan, että minä itse olen osaston työntekijöiden hoikimpia ihmisiä! Vaikka voihan hieman pulleampikin olla paremmassa kunnossa kuin langanlaiha ihminen, niin silti järkytykseni oli suuri kun tajusin että sairaalassakin ollaan ylipainoisia.

Ei päivääkään

...ilman puhetta sikainfluenssasta. Varsinkin tällä viikolla tuo kuuluisa possunuha on ollut puheenaiheiden top 1000000 -listalla sijalla number 1. Itse sain possunuharokotuksen tiistaina, ja nyt perjantaina vihdoin alkaa käsikipu hieman helpottaa. Ensin se piikittäjätäti ei tiennyt saako hän antaa minulle sitä rokotusta, kun minulla ei kuulemma ole jotain tapaturmavakuutusta, joka on kaikilla "tavallisilla" työntekijöillä ja opiskelijoilla. Noh, parin puhelun jälkeen lopulta kuitenkin sain piikin, koska olen alle 24v. (eli saisin sen joka tapauksessa jossain vaiheessa) ja työskentelen sellaisella osastolla jolle influenssapotilaita saapuu sitten kun epidemia iskee.

Rokotuksen ansiosta kärsin muutaman päivän ajan hirvittävästä väsymyksestä. Olisin varmasti nukahtanut seisaalteni jos olisin erehtynyt laittamaan silmäni kiinni. Loppuviikko töissä olikin sitten aikamoista pakkopullaa, ei oikein innostanut mikään ja toivoin vaan että pääsisin pois ja nukkumaan. Aivan kuin olisin elänyt jossain toisessa todellisuudessa! Muut lievemmät oireet, joita tuosta rokotuksesta sain, olivat pahoinvointi, ärtyneisyys sekä hikoilu ja palelu vuorotellen. Yhtenä iltana oli myös otettava burana lihassärkyjen vuoksi.

Töissä ollaankin sitten vertailtu rokotuksen tuomia oireita oikein urakalla, ja "innolla" odotellaan ensimmäistä possunuhapotilasta. Olen saanut hakea keskusvarastosta hengityssuojaimia, suojatakkeja ja -hanskoja sekä suuren määrän desinfektioaineita. Olen myös kiinnitellyt varoitus- ja ohjelappusia oviin ja seiniin, eli työt eivät minultakaan ole loppuneet possunuhan osalta.

Kuva täältä.

Muok.// Onko edes vähän kivaa, osastolla kävi Sorbact -haavasidoksen esittelijä ja jätti sinne edustuskamaksi paistinlastoja! Minäkin sain yhden, joten nyt minulla on omaan kotiin jo ikioma paistinlasta, jossa kaiken lisäksi lukee Sorbact! :D

Lapset on ihania

Kuvat täältä ja täältä.

Eilen olin piiiiitkästä aikaa lapsenvahtihommissa. Tapasin 3 kuukauden eron jälkeen viime kesän hoitolapseni, kun pääsin sinne hoitotädiksi parin tunnin ajaksi. Olen hyvin lapsirakas ihminen, ja kaikki suloiset vauvat ja muut pienet oliot saavat mut aina ihan liikuttumaan :3. Lapset ovat niin symppiksiä, kun he jaksavat iloita elämän pienistä asioista, ja kun he tepsuttavat pikkujaloillaan ympäri taloa ja sitten juoksevat suoraan syliin. Aww. Oli erittäin kannattava lastenhoitokeikka, sain kahdesta tunnista saman palkan minkä sairaalassa harjoittelusta saan hmm... 9 tunnissa. Pääsykokeissakin kerroin haluavani erikoistua (vai onko se 'suuntautua'?) lapsiin ja nuoriin. Mitään tarhatätiä musta ei kuitenkaan tule, olisi liian tylsää katsella niitä samoja lapsia päivästä toiseen. Joskus ajattelin ryhtyväni kätilöksi. Olisi aivan ihanaa saada työskennellä [toivottavasti] onnellisten äitien ja lasten kanssa.

Tänään oli ihana päivä töissä. Oli taas niitä päiviä, kun olisin voinut viettää siellä vaikka koko päivän. Sain kertoa about sadalle ihmiselle kuinka pääsykokeeni menivät (yhtä hauskaa ei ole varmasti kertoa sitten jos en pääse kouluun......) ja monet kyselivät missä oikein olin ollut viime viikolla kun mua ei näkynyt. Kiva kun on kaivattu. Yksi kaverini muuten sanoi hyvin, että: "Kyllä sun kuuluis päästä opiskelemaan tota alaa, kun se selkeesti on sun juttu." Miksi ihmeessä valitetaan, että hoitajista on pula? Siis minä olisin innoissani sinne kouluun tulossa, mutta jos ei huolita niin minkäs teet.

Tänään töissä sain mm. auttaa pesuissa, purkaa tavaroita, auttaa lonkkavaivaisten mummojen kävelyttämisessä, viedä sängyn päiväkirurgiaan... kaikkea mukavaa. Huomenna saan varmaan sikainfluenssarokotteen, hui! Saa nähdä minkälaisista oireista sitten seuraavat päivät kärsinkään...

// Olen varmaan vähän outo, kun minusta on kivaa kun osastolla on potilaita, joilla selvästi on oma tahto :D. Tänään hoidossa oli eräs todella itsepäinen mummo, joka kyllä sanoi kuinka halusi asioiden olevan. Kävin esimerkiksi kysymässä häneltä päivän aikana jotain, ja hän totesi siihen: "Minusta tuntuu että aivan kuin sinä komentaisit minua!" Minä:"Voi anteeks, en minä komenna!" Hihittelin sille mummolle loppupäivän hihihi.