Vanhuspariskunnat

Katselin tänään tylsyyksissäni sivusilmällä eilisen päivän alueuutisia. Jossain päin Suomea oli sijoitettu vanha pariskunta eri palvelutaloihin asumaan. Uskon, että tätä tapahtuu monessakin paikassa. Minusta oli ihanaa, kun taannoisessa työpaikassani palvelutalossa oli kolme isompaa asuntoa pariskunnille, eivätkä ne tyhjinä olleet vaan tulijoita kyllä oli niihinkin. Vastaan ei onneksi tullut tilannetta, että jonkun asukkaan puoliso olisikin ollut hoidossa toisessa hoitolaitoksessa. Jos puoliso vielä oli elossa, oli hän vielä siinä kunnossa että pystyi asumaan kotona.

Minusta oli söpöä, miten puolisot vielä palvelutalossakin huolehtivat niin kovin toisistaan, vaikka hoitajatkin olivat paikalla. Kerran hain erästä miestä saunaan ja vaimo sitten kovasti varoitteli ettei mies ottaisi liian kovia löylyjä, kun sydän ei välttämättä kestä. He elivät periaatteessa "normaalia" elämää, eli toisinaan kinastelivat ja välillä sitten suukottelivat keskenään. Aws. Jos omalle kohdalleni luoja suo sellaisen elämän, että vielä eläkeiässäkin on tuo sama ihana mies rinnallani, niin totta mooses haluan asua hänen kanssaan samassa paikassa ne elämäni viimeisetkin vuodet! Kun ensin olet vuosikymmenet asunut miehesi kanssa yhdessä, niin minkä ihmeen takia siitä pitäisi luopua viimeisten vuosien ajaksi. Minä ainakin tykkäisin silloin kun ikää alkaa kertyä, voimat uupua, kovasti väsyttää ja olo on kurja, että oma rakas mussukkani olisi tukenani piristämässä päiviäni. Eihän se aina niin mene, että vanhennuttaisiin samaa tahtia jne., mutta jos molemmat joutuvat vanhainkotiin, niin kyllä sellainen hoitomahdollisuus on löydyttävä että molemmat hoidetaan samassa paikassa. Tosin sitten kun me ollaan vanhoja niin meitä hoitaa robotit, jotka tuskin ajattelee kovin tunteella näitä juttuja..

Olen myös monesti miettinyt, kuinka kamalaa voikaan olla haudata omaa elämänkumppaniaan. Tai no, ehkä sen sitten vanhempana paremmin käsittää että kuolema kuuluu elämään, mutta äh silti! Omassa lähipiirissäni sattui tällainen tapaus alkuvuodesta, että viisikymppinen vaimo joutuikin hieman yllättäen leskeksi. Viisikymppisenä on elämä vielä aivan kesken (tosin itse vielä jokunen vuosi sitten ajattelin ettei elämää ole kolmenkympin jälkeen ;D), eläkeikään kymmenen vuotta, lapsenlapset vasta tuloillaan ja yhdessähän tämänkin pariskunnan piti vanhentua! Aina elämä ei mene niin kuin on suunnitellut. On pannut miettimään omaakin elämää, että ihan mitä vaan voi sattua eikä se aina ole itsestä kiinni kuinka vanhaksi elää.

Jenni Vartiainen- Minä ja hän

Sitten kun oon viimeisen lauluni laulanut
ja työni tehnyt, lapsenikin kasvattanut
Luokseni tulkaa
Katsokaa, että kaunis oon
huuleni punatkaa
Ja jotain punaista päälleni pukekaa
Niin matka voi alkaa

Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on sielu yhteinen
Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on elämä ikuinen

Kohtaammeko eessä kuulun katedraalin
Venäjän maalla niin kuin kohdattiin ennenkin
Onko hän siellä?
Lontoon metrossako käy viereeni istumaan
Vai käveleekö mua vastaan matkalla Syyriaan, tomuisella tiellä

Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on sielu yhteinen
Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on elämä ikuinen

Olkoon silloin lintu tai lapsi,
mä tunnistan hänet rakkaakseni vaikka silmäni ummistan
Se tahto on Herran
Tietäkää, että tulee se päivä jolloin nään hänet edessäin
Vaikka joutuisin etsimään vuosituhannet vielä

Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on sielu yhteinen
Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on elämä ikuinen

Minä ja hän, tiedän sen
Minä ja hän, tiedän sen