En ole hirveästi kirjoitellut osastoharjoittelustani, mutta nytpä kirjoitan ja valitettavasti mulla ei ole hirveän hyvää sanottavaa. Odotin että tuolla olisi tosi kivaa ja jännää, ja hihkuin innosta kun sain tietää pääseväni harjoitteluun aivohalvausosastolle. Karu totuus on se, etten ole viihtynyt ollenkaan, välillä on vapaapäivät menneet siihen että mietin vaan "eieieiei, huomenna taas sinne".
No kerrotaanpa ensin positiiviset asiat. Potilaat on tosi kivoja :) Ja on ollut mielenkiintoista seurata heidän kuntoutumistaan ja paranemistaan, kuulla heidän kokemuksistaan ja miltä sairastuminen heistä on tuntunut. Kaikki eivät kylläkään parane, ja kerran pääsinkin seuraamaan vainajan laittoa. Ei tuntunut oikein miltään, mutta kokemuksena oli hyvä, eikä jäänyt traumoja. :) Hieman kyllä jännitti koskettaa kuollutta ihmistä, iik. :D Yhtenä päivänä oli myös elvytystouhut käynnissä, itse en kyllä sitä ollut seuraamassa. Mummo saatiin elvytettyä, mutta teho-osastolle vietiin sitten lopulta. Eli kaikkea tuollaista "uutta jännää" on saanut kokea jo harjoittelun alkuvaiheessa tutuksi tulleiden katetrointien, Ekg:n ottamisten ja pistämisten lisäksi.
Sitten negatiiviset asiat. Työilmapiiri on suoraan hanurista, eikä opiskelijoita kyllä oteta huomioon yhtään niin hyvin kuin aiemmissa harjoittelupaikoissa. Jos ei opiskelijalla ole jonakin päivänä omaa ohjaajaa paikalla, niin eipä ole hirveästi innokkaita hoitsuja ottamassa tätä opiskelijaa työparikseen. Tänään minut ajettiin pois jostain palaverista, koska "Ei tästä oo sulle oikeestaan mitään hyötyä, mee auttamaan kahvin jaossa". Ja tosiaankin aiemmin oli yksi MUKAVA hoitaja sanonut, että joo tottakai saat mennä sinne kuuntelemaan, että hän ottaa aina opiskelijat kaikkeen tuommoiseen mukaan, vaikkei siitä olisi opiskelijalle varsinaista hyötyäkään. Mutta nämä ilkeät hoitajat ajavat pois, varmaan juoruavat opiskelijoista. ::) Ottaa päähän. Hirveä akkalauma juoruamassa milloin mistäkin ja kahvilla istutaan ties kuinka monta tuntia päivästä. Jotain myös kertoo se, että potilaat pelkäävät painaa kutsunappia, sillä "hoitajat voivat suuttua". Ei tsiisus. Ihan oma lukunsa on ilkeä ohjaajani, josta sanon vain että hän latistaa opiskelijan innokkuuden ja kaiken halun jatkaa tällä alalla. Pari kertaa on käynyt mielessä, etten ole sopiva ihminen tälle alalle, kun en vissiin osaa tehdä mitään vaikka olen kohta valmistumassa. Yhdessä vaiheessa mietin jo, että millehän alalle sitä vaihtaisi, mutten ole toistaiseksi keksinyt mitään kovin hurjasti kiinnostavaa vaihtoehtoa.
Enää 5 päivää jäljellä, luojan kiitos. Nyt viikonlopun viettoon ja suuntana ainakin Amarillo, adios!
(ps. en pysty vastaamaan kommentteihin, ei mitään tietoa mistä johtuu)
Tosi kurja juttu! Kuulostaa kyllä tutulta. Useimmat ohjaajat on onneksi "mukiin meneviä" ja aivan ihaniakin on tielle sattunut, heitä muistelen varmasti lämmöllä koko urani ajan. Kuitenkin huonojakin ohjaajia on, ja yliopisollisessa sairaalassa ainakin on käytäntö, että "tämä on opetussairaala, täällä kaikki ohjaa vuorollaan", mikä kyllä näkyy. Joskus olen itku kurkussa tullut kotiin, ja toisena päivänä toisen ohjaajan kanssa samoista hommista voi innostua tosissaan.
VastaaPoistaTsemppiä vaan, ei kannata luovuttaa huonojen ohjaajien takia! Muistele niitä parempia, joita eteen on sattunut :)
Tuttu tunne. Onneks sulla viimesessä harjottelussa. Itse ensimmäisessä harjoittelussa ikinä (sairaanhoitajana) ohjaaja ei ikinä ollut paikalla ja jos oli, hän antoi mun tehdä itsekseen jutut eikä kyselly tai sanonu mitään. Harkan palautteessa sitten sain kommenttia siitä, kun en osannutkaan kaikkia juttuja. No, jos ei opeta ja kerro niin eihän silloin voi tietää mitä harjoittelussa vaaditaan.
VastaaPoistaMutta toivotaan, että sä saat hyvät arviot tuosta harjoittelusta :)
Ohjaajia löytyy selvästi moneen lähtöön. Itse luulin, ettei mun ohjaajat ole aina olleet parhaimmasta päästä, mutta kylläpä ne on oikeasti tosi symppiksiä olleet tämän harjoittelun ohjaajaan verrattuna!:D
VastaaPoista