Ahdistaa

Koen vakavia jännitysoireita tällä hetkellä, koska huomenna heti aamulla pamahtaa ohjaava opettajani päiväkotiin minun ja ohjaajani kanssa tavoitekeskusteluun! Voi hitsin hitsi, en kestä. Enkä tykkää yhtään sellaisista tilanteista, joissa minua jotenkin arvioidaan ja kykyjäni ja puutteitani analysoidaan. Tavoitteeni olen kuin olenkin saanut jo mietittyä, eikä niissä mitään erityistä ole, mutta silti ahdistaa syvästi koko se keskustelutilanne. Voin jo kuvitella, kuinka ope ja ohjaaja tuijottavat minua pöydän toiselta puolelta silmä kovana ja vaativat minulta kunnon selitystä jokaisen tavoitteeni kohdalla ja hyrrrrr........

Tässä työssä arvostelua ja muuta sellaista joutuu varmasti aika paljon kokemaan ihan sitten opiskelujen päätyttyäkin. Työntekijöillä on kehityskeskusteluja, asiakkaat ovat vaativia ja valittavia jne. : D Eikä minua tuo keskustelutilanne muuten varmaan yhtä paljon jännittäisi, mutta kun en oikein pidä ohjaajastani... Ei hän mitenkään julma tai kamala ole, meillä ei vaan jotenkin synkkaa. Tunnen oloni paljon luonnollisemmaksi silloin kun hän ei ole paikalla ja tuntuu, että saan enemmän aikaan silloin kun hän ei ole siinä kyyläämässä (kyyläämiseltä se ainakin tuntuu). Sehän on erittäin huono asia arviointiani ajatellen, mutta minkäs sille voi. Mieluummin olisin ottanut jonkun muun hoitotädin sieltä osastoltani ohjaajakseni...

Nythän on muuten AMK-haut käynnissä, ja olenkin päättänyt olla hakematta sairaanhoitajaksi. Syksyllä ajattelin, että jos en pääse sairaanhoitajaksi, haen nyt keväällä uudestaan. Lähärikoulussa on kuitenkin sen verran kivaa ollut (opiskeltavat asiat on kiinnostavia ja meidän luokka on paras!), että olen nyt päättänyt käydä lh-koulun loppuun ja sen jälkeen hakea sitten taas sairaanhoitajaksi. Jos jollain nyt meni maku blogini lukemiseen, kun ainakin kahden vuoden ajan tulenkin kirjoittamaan lähihoitajaopiskelusta enkä pyrkimisestä sh:ksi, niin heippa vaan sitten. :D Toivottavasti joku vielä jää seuraamaan matkaani lähihoitajaksi... :)